Anteeksi ainako vain? 5 näkökulmaa

Anteeksianto. Siinäpä monelle kristitylle itsestäänselvyys. Anteeksi on annettava, melkeinpä rutiinilla, koska ”Raamatussa sanotaan niin” ja koska ”Jeesus käskee siihen”. Määräys on ehdoton ja toistuu monin eri tavoin: Ellen anna anteeksi, en itsekään saa. Raamatussa ei kuitenkaan ole kovin selkeitä ohjeita siitä, mitä tapahtuu rikkomuksen ja anteeksiannon välissä ja niiden jälkeen.

Anteeksianto ymmärretään usein kristittyjen keskuudessa väärin. Vääryyden kohteeksi joutunut saattaa kokea kristilliseksi velvollisuudekseen vannoa heti anteeksiantoa, vaikkei olisi siihen oikeasti vielä valmis. Joissakin piireissä tähän jopa painostetaan, eikä anteeksi annettuun tapahtumaan saa enää palata. Näille kristityille anteeksianto merkitsee samaa kuin loputtomat lisäelämät videopelissä: Vaikka mitä tekisi, aina voi jatkaa.

Mielestäni tämä halventaa anteeksiantoa suuresti. Anteeksianto on kallis, vakava ja usein työläs asia. Eikä anteeksipyyntöönkään tule suhtautua kevyesti: Alkeellisimmillaankin katson sen edellyttävän väärintekijältä todellista katumusta ja huonoa omaatuntoa – ja lupausta siitä, että rikkomus ei toistu. Muutoin pyyntö on mitätön.

Anteeksianto on kallis, vakava ja usein työläs asia. Eikä anteeksipyyntöönkään tule suhtautua kevyesti.

Olen itse joutunut eräässä läheisessä ihmissuhteessa aivan häikäilemättömän pahuuden silmään. Sirpaleiden kerääminen kesti kauan. Eniten minua hämmensi eräiden läheisteni täysin vilpitön ihmettely siitä, enkö nyt voisi antaa pahantekijälle anteeksi, ja emmekö voisi vielä tulevaisuudessa voisi olla ystäviä.

En tuolloin, pitkästä pimeydestä kauriinvasan askelin ulos hapuilevana, oikein osannut vastata mitään. Olinhan antanut ihmissuhteen jatkua. Aidosti koin käyttäytyneeni lähimmäistäni rakastaen. Olin antanut hänelle anteeksi yhä uudestaan (varmasti yli 77 kertaa), olin aina vain päästänyt hänet osaksi elämääni ja arkeani, ihoni alle, verkkokalvojeni kammioihin, hiustuppieni tyveen. Pääsipä joku omahyväisesti huomauttamaan, että olin valinnut jatkaa suhdetta. Ikään kuin tällä tavoin tietoisesti valitsin huonon kohtelun?

Ei minusta. Alla on viisi kohtaa, jotka kirkastuivat minulle toipumistieni varrella:

1. Anteeksianto ei tarkoita sitä, etteikö pahaa asiaa olisi koskaan tapahtunut.

Pientä koululaista kiusataan. Parhaassa tapauksessa aikuiset ratkaisevat asian rakentavasti niin, että kiusaaminen loppuu. Kaikki päättyy anteeksipyyntöön ja -antoon. Kiusaajat ovat tästä huolimatta edelleen kiusaajia ja uhri on edelleen uhri. Asetelmaan ei tietenkään kannata jäädä jumiin, mutta ei se muuksikaan muutu. Tapahtunut voi vaivata pientä mieltä vielä pitkän aikaa.

2. Anteeksianto ei tarkoita sitä, että paha asia muuttuu yhtäkkiä hyväksi tai hyväksyttäväksi.

Parisuhde päättyy piinallisen edestakaisen sinkoilun jälkeen väkivaltaisesti. Uhrille kerrotaan hyväntahtoisesti, miten anteeksianto on tärkeä osa eheytymisprosessia. Jälleen kerran: vaikka tämä lopulta päättäisi antaa anteeksi, ei se tarkoita sitä, että tapahtunut oli sittenkin jollain perverssillä tavalla sittenkin ”oikein” tai ”ansaittu”. Anteeksianto on tarkoitettu ennen kaikkea oman itsen, ei pahantekijän hyväksi.

3. Anteeksianto ei tarkoita sitä, että pahantekijän kanssa pitäisi olla enää missään tekemisissä.

Työpaikalla on pitkään jatkunut ristiriitatilanne. Lopulta osalliset tekevät sovinnon – mutta toinen osapuoli hämmentyy siitä, kun kollega ei enää haluakaan jatkaa perinteisiä perjantai-illan kaljoitteluja. Hän ei voi käsittää, että työtoveri on anteeksiannosta huolimatta päättänyt rajoittaa heidän kanssakäymisensä vain ja ainoastaan työasioihin. Kaikki suhteet eivät koskaan korjaannu entiselleen. Siihen ei velvoita mikään.

4. Anteeksianto tapahtuu harvoin hetkessä. Siihen voi kulua vuosia.

Mitä vakavammasta rikkomuksesta on kysymys, sitä kauemmin siitä yli pääseminen kestää. Anteeksianto on monelle tärkeä osa toipumisprosessia, mutta tuskin kenellekään sen alkupiste, vaan ennemmin maratonin kalkkiviivat. On päiviä, jolloin prosessi junnaa paikallaan tai etenee aimo harppauksin – taaksepäin! Niinä päivinä ei mielestäni tarvitse edes yrittää olla mitenkään erityisen hyveellinen. Kyllä Roomankin rakentajat lepäsivät välillä.

5. Anteeksiantoa ei voi vaatia.

Kukaan muu ihminen ei voi vaatia sinua antamaan anteeksi. Mitään. Voit armollisesti jättää kuuntelematta hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain sinä itse tiedät ja tunnet, milloin olet riittävän kypsä ottamaan ensimmäisen, toisen, viimeisen askeleen. Vaakakupeissa on kaksi punnusta: Yhtäältä se, että hyväksyt tunteesi ja sen, että sinua vastaan on rikottu, etkä yritäkään selittää tapahtunutta parhain päin pois. Toisaalta anteeksiannon luvataan tekevän meidät autuaiksi, ja Jumala on luvannut olla sinussa.

Lopuksi asia, josta toivoisin kristittyjen keskustelevan enemmän: Joskus voi tuntua siltä, että anteeksiantoa ei välttämättä koskaan tapahdu. On asioita, jotka ovat niin hirveitä, ettei niistä toivu koskaan. Vuodet kuluvat, tapahtumaan tulee yhä enemmän etäisyyttä, mutta kristitty huomaa, ettei aika parannakaan kaikkia haavoja. Haalistaa, ehkä, ja vähän vaimentaakin, mutta koettu vääryys on silti piinallisen läsnä jokapäiväisessä elämässä kuin jokin armoton kalvo iholla.

Minusta tuntuisi rienaukselta alkaa tarjoilla näin kärsiville lähimmäisille ensiratkaisuksi anteeksiantoa. Heille minulla ei valitettavasti ole neuvoja, sillä en ole pappi, mystikko enkä sielunhoitaja. Kuunnella osaan. Ehkäpä se riittää näin maallikolta.

En itsekään liene edes puolimatkassa omalla kovaksi tallatulla polullani. Niinä päivinä, kun aivan erikoisesti haluan vain lopettaa, ojennan viestikapulan ylös ja sanon: ”No niin. Sinun vuorosi ottaa nyt tämä. Minä en jaksa.” Ja luotan siihen, että joskus pääsemme maaliin.

1 Comment

  • Olipa hieno teksti anteeksiannosta. Usein sitä vaaditaan, muttei se mikään itsestäänselvä ihmisoikeus ole. Ihailen Emetsin tarkkanäköisiä huomioita ja kaunista kirjoitustapaa. Jatkoon!

Comments are closed.