Aika on jännä juttu. Silloin, kun kaikki pyörii tavanomaisen kaavan mukaan, arkiset hetket kiitävät ohi ilman muistijälkiä. Sen sijaan silloin, kun elämässä tapahtuu jotain uutta, aika tuntuu lähes pysähtyvän. Minulle näin on käynyt, kun olen muuttanut uudelle paikkakunnalle, aloittanut uudet opinnot tai työn, tai alkanut odottaa lasta. Kirkkaimmin tämä on konkretisoitunut, kun uutukainen pieni nyytti on saapunut perheeseemme.
Vastasyntyneen esikoisen ensi viikot tuntuivat vähintään vuodelta. Pitkiä olivat myös päivät, kun jäin kesäloman jälkeen vauvan kanssa kahdestaan ja mies lähti aamuisin töihin. Iltapäivisin laskin minuutteja siihen, että ovi taas aukeaa ja saan jaettua toisinaan tonnien painoisena tuntuneen pienen ihmisen huoltamisvastuun toisen aikuisen kanssa. Ja jos aika kului hitaasti päivisin, öisin se vasta matelikin, kun vauva itkeskeli vatsavaivojaan ja oma pää oli väsymyksestä raskas.
Kaikesta huolimatta minulla oli tarve uppoutua täysillä uuteen elämänvaiheeseen. Samalla minusta tuntui, että muut halusivat kiirehtiä aikaa eteenpäin. Elin omassa, ihmeellisessä maailmassani ja minua harmitti – olinhan vasta saanut ihanan pienen ihmisen syliini ja opettelin väsymyksen ja hormonivyöryn sekaisin tuntein pikkuvauvan äitinä olemista.
Jokainen minuuttikin oli täynnä ihmetystä ja hämmennystä. En halunnut kuulla, että ”pian se jo kävelee”, ”voi, tuo vauvavuosi menee niin nopeasti, odota vain”, ja ”sitten on kiva vaihe kun lapsi lähtee liikkeelle/alkaa syödä kiinteitä/oppii puhumaan/menee rippikouluun.”
Salassa suljin korvani näiltä kommenteilta. Niiden sijaan painoin mieleeni tarkan muiston siitä, miltä tuntui vajaa puolimetrisen hento selkä potkuhaalarin olkaimien välistä, kun pidin häntä lähelläni yhdellä niistä lukuisista ensimmäisten päivien maitoaterioista.
Päätin, etten anna näiden hetkien valua käsistäni. En odota jatkuvasti seuraavaa vaihetta vauvan kehityksessä, vaan pysähdyn juuri siihen, mitä tällä hetkellä tapahtuu.
En odota jatkuvasti seuraavaa vaihetta vauvan kehityksessä, vaan pysähdyn juuri siihen, mitä tällä hetkellä tapahtuu.
Vaikka minuutit olivat joskus pitkiä, tartuin tiukasti kiinni hymyihin, jokelluksiin, loputtomilta tuntuneisiin ruokahetkiin, päiväuniheijauksiin ja vaipanvaihtolauluihin ajatuksella, että joskus nämäkin ovat menneisyyttä. En halunnut katua, että en ole keskittynyt juuri tämän elämänvaiheen pieniin asioihin, jos kerran nämä nyt hitaasti kuluvat hetket jonain päivänä tuntuvat menneen hujauksessa.
Nyt tuosta hämmentävästä, pitkästä, utuisesta vauva-ajasta on jo viisi vuotta. Esikoiseni aloittaa tänä vuonna eskarin. Vuosi vuodelta aika on todellakin kulunut nopeammin, ja vajaa puolimetrinen untuvaiseni on nyt pitkäraajainen ukulelensoittaja prinsessapuvussaan.
Kun katselen maailmalle vähitellen avautuvaa pientä ihmistä, olen kiitollinen, että käteni muistaa hennon selän sairaalan potkupuvussa. Samalla muistan, kuinka eräs sukulainen, silloin jo teinien vanhempi, sanoi viisaasti esikoisemme synnyttyä: ”Omat lapset ovat aina siinä parhaassa iässä.”
Vaikka äitiys on muuttunut elämässäni jo arkipäiväksi, muistutan itseäni yhä tarttumaan hetkiin, jotta vuodet eivät kiitäisi ohi liian nopeasti. Tästä elämänvaiheesta pyrin painamaan mieleeni, kuinka pieni tyttö käpertyy kainaloon kuulemaan satua, kuinka keittiössä puuhaillessani olenkin prinsessan laivakokki tai jopa sen, kuinka ujutan hiki päässä toppatakissani lapselle haalarinlahkeen lenksuja kenkien alle.
Ymmärtääkseni sekin päivä tulee, kun lenksuja ei enää tarvitse laittaa. Minulla ei kuitenkaan ole kiire vielä sinne. Juuri nyt on hyvä.
