Kuvat: Oona Pesti

Auttaminen ei saa olla taakka

Vanhukset, turvapaikanhakijat, kodittomat eläimet… Apua tarvitsevia on yhtäkkiä kaikkialla. Pitäisikö minun osallistua auttamiseen, ja kuinka sen tekisin?

Viime aikoina on puhuttu paljon auttamisesta ja apua tarvitsevista. Turvapaikanhakijat ovat tuoneet maailman hädän silmiemme eteen, ja moni on joutunut miettimään, kuinka itse voisi auttaa. Vai tarvitseeko auttamiseen osallistua?

Auttamiskampanjat vetoavat tunteisiimme ja omaantuntoomme monin tavoin. On kuvia surullisen näköisistä lapsista ja iskulauseita, jotka vakuuttavat, että juuri minun apuni voi pelastaa jonkun elämän. Entä jos en jaksa tai kykenekään auttamaan – kuoleeko joku hädänalainen jossain minun vuokseni? Toisaalta olemme myös hyviä keksimään tekosyitä, jotta meidän ei tarvitsisi haastaa itseämme ja ryhtyä toimeen muiden hyväksi.

Pitääkö aina jaksaa auttaa?

Seurakuntapiireissä kohtaa joskus superauttajia, jotka eivät koskaan kieltäydy vapaaehtoistehtävistä ja ennen pitkää väsyttävät itsensä muita palvelemalla. Moni on kuullut kertomuksia esimerkillisistä kristityistä, jotka ovat lahjoittaneet pois kaikki rahansa ja tavaransa ja heittäytyneet Jumalan huolenpidon varaan. Myös Raamatun kertomus köyhän lesken roposista saattaa johdattaa ajattelemaan, että meidän tulisi laittaa viimeisetkin pennosemme kolehtiin.

Pitäisikö meidän kristittyjen auttaa muita omien voimiemme ja varojemme äärirajoilla?

– Auttamisen ei pitäisi syödä enemmän voimavaroja kuin siitä itse saa, toteaa seurakunnan diakoniatyöntekijä Kirsi Jaakonaho. – Tasapainon pitää säilyä elämässä. Hyväntekemistä on myös se, että pitää huolta omasta hyvinvoinnista – se säteilee ympäristöönkin.

Kirsi kohtaa työssään vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, jotka hakevat kirkolta neuvoja, lohtua ja taloudellista apua. Hän on myös organisoinut auttamiskampanjoita ja keräyksiä.

Auttamisesta on voitava myös kieltäytyä, ja säilyttää silti hyvä omantunto.

– Auttaminen on parhaimmillaan silloin, kun se on itsestä kumpuavaa ja tuntuu luontevalta. Kun tulee tunne, että tämän minä pystyn tekemään ja tämä on minun juttuni, Kirsi sanoo.

Kirsi on huomannut, että joskus auttajien värvääjiltä on hienotunteisuus kateissa, ja lahjoitusten kerääminen menee syyllistämisen puolelle. Hänen mielestään auttamisesta on voitava myös kieltäytyä, ja säilyttää silti hyvä omantunto.

– Auttamiseen ei kannusta se, että joutuu elämään jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, mitä ei pysty tekemään. Jos auttamisessa säilyy vapaaehtoisuuden tunne, se ruokkii hyvän tekemistä tulevaisuudessa.

Itseltään kannattaa kysyä, mikä minussa herättää tunteen, että haluan olla avuksi tässä asiassa: ulkopuolelta tuleva painostus vai itsestäni kumpuava auttamisenhalu.

– Pitääkö olla avuksi, vai saanko olla avuksi? Niillä on suuri ero.

Onko hyväntekeväisyys itsekästä?

Muiden auttaminen on parhaimmillaan antoisaa ja voimauttavaa. Moni sanoo jopa jääneensä ”koukkuun” vapaaehtoistyön tekemiseen. Auttamisen aikaansaamat positiiviset tunteet saattavat myös hätkähdyttää. Onko oikein käyttää toisten hätää välineenä hyvän olon saavuttamiseen itselle?

Auttaminen palvelee usein jotakin tarvetta myös auttajassa, ja se on ok, Kirsi Jaakonaho toteaa.

– Omat motiivit on kuitenkin hyvä tiedostaa ja tunnustaa itselleen. On mielenkiintoista miettiä, mitä vaikkapa lahjoittaminen minussa herättää. Auttaminen voi olla myös huonon omantunnon poistamista: kun teen tämän asian, olen tehnyt oman osuuteni. Sekin on ihan ok.

On niitäkin, jotka lähtevät auttamaan kyseenalaisin motiivein. Vapaaehtoistyö ja lahjoittaminen voivat olla jollekin keinoja tehdä vaikutus toisiin ja näyttää muiden silmissä paremmalta ihmiseltä. Tästä houkutuksesta varoittaa myös Jeesus Matteuksen evankeliumissa.

– Kannattaa kysyä itseltään, keräänkö auttamisella itselleni mainetta ja kunniaa. Olenko valmis tyytymään siihen, ettei kukaan saa koskaan tietää, mitä olen tehnyt?

Auttaminen palvelee usein jotakin tarvetta myös auttajassa, ja se on ok.

Lahjoituksia tehdessä on tärkeää miettiä myös, ketä hyvä teko palvelee – lahjoittajaa vai lahjan saajaa. Moni vie siivouksessa kotoa löytyneet vaatteet ja roinat hyväntekeväisyyskeräykseen miettimättä sen kummemmin, onko avun saajilla käyttöä kulahtaneille kamoille. Tavarasta pääsee helposti eroon, mutta mieleen ei välttämättä juolahda, että jokainen keräykseen sopimaton vaate tai tavara kasvattaa jonkun toisen työkuormaa.

– Keräyksen järjestäjien on käytävä läpi kaikki lahjoitukset ja arvioitava, mitkä ovat sellaisessa kunnossa, että ne voidaan antaa eteenpäin. Ihmisillä on niin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on hyvää ja käyttökelpoista lahjoitettavaa. Jonkun mielestä reikä polvessa ei haittaa mitään, toiselta taas tulee vaatteita, joissa on hintalaput paikallaan.

Hyväntahtoinen auttaja saattaa kimpaantua, jos lahjoitus ei kelpaakaan. Kirsi Jaakonaho muistuttaa, että myös heikossa asemassa olevalla on oikeus valita, mitä suostuu pukemaan päällensä. Olkatoppauksilla varustettu 80-luvun jakkupuku tuskin kiinnostaa vähävaraista tai hädänalaista sen enempää kuin sinuakaan.

– Asian voi kääntää niin päin, että pistäisinkö minä päälle mitä tahansa, mitä annetaan? Vaikkapa tiukan minihameen?

mummo-oona-sydamet

Rinnallakulkija on paras apu

Hyväntekeväisyyskeräykset esittävät apua tarvitsevat usein ressukoina ja uhreina. Kirsi Jaakonaho pitää ongelmallisena kahtiajakoa ”meihin hyväosaisiin” ja ”niihin apua tarvitseviin”.

– Mielikuvat siitä, mitä huono-osaisuus on, ovat nykyään vääristyneitä. Ajatellaan, että ne ovat niitä kadunmiehiä, puliukkoja ja rääsyläisiä, joilla ei ole kenkiä jalassa. Ei tänä päivänä pysty ulkoisen habituksen perusteella päättelemään, kuka on hyvä- ja kuka huono-osainen. Yhteiskunta tarjoaa vaatteita ja asuntoja, Kirsi sanoo.

Apua tarvitseva saattaa asua vaikkapa naapurissasi ja elellä ulospäin tavalliselta vaikuttavaa elämää, vaikka talous on tiukilla. Kun kaikki raha menee elämiseen, ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen, kuten lapsen luokkaretken kustannuksiin.

– Vaikeiden tilanteiden takana on usein inhimillisiä tragedioita, jotka voivat kohdata ketä tahansa meistä: kuolema, sairastuminen, konkurssi, mielenterveysongelma. Siksi on hyvä pohtia, kohtelenko muita sillä tavalla kuin toivoisin itseäni autettavan, jos olisin tuossa tilanteessa.

Paras auttaja on sellainen, joka osaa asettua samalle tasolle toisen kanssa.

Paras auttaja onkin usein sellainen, joka osaa asettua samalle tasolle toisen kanssa, eikä tule tarjoamaan ylhäältäpäin neuvoja ja ratkaisuja.

– Moni tarvitsisi eniten rinnallakulkijaa ja sitä, että saa rauhassa puhua asioita jonkun kanssa. Kun ihminen saa hyväksyvässä ilmapiirissä kertoa, mitä hänelle on tapahtunut, alkavat palaset monesti loksahdella paikalleen hänessä itsessään ja ratkaisuja löytyä.

Kirsi Jaakonaho haluaa tuoda esiin myös sen, että lähimmäisenä oleminen saattaa olla raskasta. Vaikeassa elämäntilanteessa olevat eivät aina ole pullantuoksuisia mummoja tai metsäretkistä nauttivia vaareja.

– Heidät voi olla haastavaa kohdata ja vuorovaikutus voi olla kuormittavaa. Ei välttämättä tunnu siltä, että olen tehnyt jotain hyvää, kun toinen näkee vain valituksen aiheita, vaikeutta ja kurjuutta. Voi mennä kauan, ennen kuin suhde rakentuu ja siitä alkaa itse saamaan jotain.

Löydä oma tapasi auttaa

Kuinka sitten voisi löytää itselle sopivan auttamisen tavan, joka ei vie liikaa voimia, vaan antaa niitä? Kirsi Jaakonaho kannustaa tutustumaan erilaisiin vaihtoehtoihin pohtien, mistä itse saa tyytyväisyyttä, iloa ja rohkaisua.

– Etsi sellainen asia, jonka koet hyväksi ja jonka takana pystyt seisomaan. Jos sinulla on sellainen olo, että haluat antaa itsestäsi jotain, voit luottaa siihen, että saat kyllä siihen tilaisuuden.

Auttaminen on myös valinta, joka sulkee ehkä pois jotakin muuta. On suostuttava siihen, ettei kaikkia voi auttaa samaan aikaan. Mikään yksittäinen auttamisen kohde ei välttämättä ole sen parempi tai oikeampi valinta kuin toinenkaan.

Uskaltaisimmeko  kysyä suoraan, miten haluaisit, että autan tässä tilanteesssa?

– Jos nyt lahjoitan tämän summan tähän kohteeseen, niin en voi antaa sitä jollekin toiselle. On oltavat sinut oman valintansa kanssa ja valmistauduttava ehkä kestämään kommentteja siitä, että olisi ollut parempiakin kohteita.

Ruohojuuritason lähimmäisenä olemisessa voi lähteä liikkeelle pohtien, mistä asioista itselle on tullut hyvä, turvallinen ja kevyt olo, ja pyrkiä tekemään toisille niitä asioita. Kirsi rohkaisee myös katsomaan asioita toisen ihmisen näkökulmasta.

Jeesus kysyi ihmisiltä, mitä toivot, että sinulle teen. Uskaltaisimmeko mekin kysyä suoraan, miten haluaisit, että autan tässä tilanteesssa?

– Emme voi aina edes tietää sitä, milloin olemme avuksi. Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään konkreettista. Jos pystyy olemaan läsnä ja avoimena hetkessä, pelkästään omalla katseellakin voi osoittaa hyväksyntää ja ymmärrystä toista kohtaan. Se on jo paljon.

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *