Joutsenlaulutrauma

Yön Joutsenlaulu on mielestäni kaikkien aikojen masentavin kappale. Kun kuulin sen lapsena ensimmäistä kertaa, sanat saivat minut järkyttymään. Tuollaistako elämä pohjimmiltaan on? Tuleeko minun elämästäni vanhana tuollaista? Saako “tuska” minut kiinni?

En varmasti ole ensimmäinen herkkis, joka on vollottanut tämän kappaleen äärellä. Se kertoo vanhasta yksinäisestä naisesta, joka vaikuttaa masentuneelta. Hän selaa joka päivä kellastuneita nuoruudenkuviaan ja ajattelee kuolemaa – ehkä odottaen, ehkä peläten, vaikea sanoa.

Viime viikolla uutisoitiin Joutsenlaulun tekijän Jussi Hakulisen suivaantuneen, kun kappaleesta pudotettiin Vain elämää -ohjelmassa pois muutama säkeistö. Täysin ottamatta kantaa tekijänoikeuspuoleen, ensimmäinen ajatukseni oli: loistavaa!

Vaikka kyynelet kuuluvat kyseiseen ohjelmaan, ei katsoja sentään halua poistua tv:n äärestä mieli maassa. Ehkä laulun karsittu versio ei tempaa nuoria ja herkkiä katsojia eksistentiaalisen kriisin pyörteisiin.

Lueskeltuani nyt laulun sanoja (kyynelehtien), on pakko todeta, että ne ovat oikeastaan aika osuvat. Ne tavoittavat elämästä jotakin sellaista, mihin moni voi samaistua: kipuja ja pelkoja, jotka useimmiten ovat painettuna pois mielestä, mutta jotka elämän varrella aina välillä pulpahtelevat esiin. Niiden kohtaaminen on rankkaa, eikä synkkä laulu kyllä tee sitä yhtään helpommaksi.

Elänkö nyt elämäni parasta aikaa – sitä, jota tulen koko loppuelämäni muistelemaan kaiholla? Mitä jos menetän ne asiat, jotka tekevät minut nyt onnelliseksi? Mistä elämälle löytyy merkitys sitten, kun omat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi (tai jos lapsia ei tule lainkaan)? Onko elämä pohjimmiltaan kuolemaa kohti kulkemista? Mistä löydän avun, jos minusta tulee yksinäinen ja masentunut?

Joutsenlaulu ei kerro elämästä ja vanhuudesta yleensä – se kertoo elämästä ilman Jumalaa.

Muistan myös sen hetken, kun tajusin, ettei laulu kerro elämästä ja vanhuudesta yleensä – se kertoo elämästä ilman Jumalaa. Istuin jossakin julkisessa tilassa, ja Joutsenlaulu alkoi soida radiossa. Jouduin tahtomattani kuuntelemaan koko kappaleen alusta loppuun, eikä ahdistusta pitänyt loitolla edes kuvitelma siitä, että laulu kertoo vihaisesta maatuskasta (“Maatuska kiinni saa kenet vaan”).

Tsemppasin itseäni: Kaikkien vanhusten elämä ei ole tuollaista. Omasta elämästäni ei välttämättä tule tuollaista. Jos jonkun elämä on päivästä toiseen tuollaista, hän tarvitsee apua.

Hän tarvitsee Jumalaa, tajusin. Kristinuskon Jumala on ainoa, joka voi pyyhkiä pois sen tuskan, josta laulu kertoo. Hän voi antaa merkityksen elämälle silloin, kun minua ei tarvitse enää kukaan. Kun tuntuu, etten ole kenellekään tärkeä, Jumala kaipaa minua lähelleen.

“Tuska” voi kyllä saada kenet tahansa kiinni, kävihän niin Jeesuksellekin, kun hän tiesi kuolemansa pian koittavan. Monelle usko on kuitenkin antanut ilon, rauhan ja toivon mahdottomien olosuhteiden keskellä. Ehkä radiossa olisi syytä soittaa aina Joutsenlaulun perään vaikkapa virsi 600, jonka Dietrich Bonhoeffer kirjoitti vuonna 1944 vankilassa muutamaa kuukautta ennen kuin hänet teloitettiin:

“Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.”