Miltä Jumala näyttää omasta kuplastasi käsin?

Viime viikolla mediaa kuohutti näyttelijä Krista Kososen kommentti Helsingin Sanomien jutussa. Kosonen sanoi, ettei eduskuntavaalien tulos edusta hänen Suomeaan, joka on tasa-arvoinen hyvinvointivaltio. Tästä suivaantuneena moni ihmetteli, kenellä oikein on lupa määritellä, millainen Suomi on.

“Minun Suomeni” -keskustelusta tuli mieleeni aina toisinaan mediassa vilahtava ilmaus “minun Jumalani”. Se lyödään yleensä pöytään tilanteessa, jossa halutaan erottautua jonkun toisen uskontulkinnasta. Kun joku kertoo julkisesti uskovansa vaikkapa taivaaseen ja helvettiin, joku toinen kiirehtii julistamaan: “Minun Jumalani ei tuomitse ihmisiä!”

Suomi ja Jumala ovat molemmat jotakin paljon ihmistä suurempaa, eikä niitä voi yksittäinen ihminen omia itselleen. Silti meillä – minullakin – on kova halu kuvitella tietävämme muita paremmin, millainen Jumala on. Raamatusta voi huomata, että tällainen taipumus on ollut ihmisillä aina. Kun Paavali kirjoitti kirjeitä perustamilleen seurakunnille, hän näki tarpeelliseksi muistuttaa korinttilaisia siitä, että täällä maan päällä eläessämme tietomme on vajavaista.

Oma näkökulma ei aina ole koko totuus. Joskus siinä ei ole totuuden häivääkään, vaan koko päätelmä on väärinkäsityksen tulosta.

HS:n jutussa Krista Kosonen toteaa elävänsä “helsinkiläisessä kulttuurikuplassa”, josta käsin Suomi saattaa näyttää erilaiselta kuin jostakin toisesta näkökulmasta. Samanlainen vääristymän mahdollisuus taitaa liittyä myös jumalakuvan muodostumiseen.

Jos oma elämä on ollut täynnä vastoinkäymisiä, voi syntyä päätelmä, ettei Jumala välitä ihmisten kärsimyksistä. Jos taas on onnistunut kartuttamaan omaisuutta vilpillisillä keinoilla ilman, että kukaan on puuttunut asiaan, ja elämä tuntuu muutenkin ruusuilla tanssimiselta, on helppo ajatella, ettei Jumalaa kiinnosta se, teemmekö me ihmiset oikein vai väärin. Oma näkökulma ei kuitenkaan aina ole koko totuus. Joskus siinä ei ole totuuden häivääkään, vaan koko päätelmä on väärinkäsityksen tulosta.

Lähes jokaisella on myös mielipiteitä siitä, millainen Jumalan pitäisi olla. Aina toisinaan joku tokaisee, että jos Jumala on sellainen kuin kirkko (tai joku yksittäinen henkilö) väittää, en halua uskoa häneen.

Kristinuskon mukaan Jumala on täydellinen, hyvä ja rakastaa meitä enemmän kuin kukaan ihminen voi rakastaa. Jos hän joskus vaikuttaa meistä ilkeältä tai epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä, ettemme kykene näkemään koko kuvaa. Kaikkitietävän Jumalan silmin asiat näyttävät erilaisilta kuin meidän kuplastamme käsin.

Jos Jumala joskus vaikuttaa meistä ilkeältä tai epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä, ettemme kykene näkemään koko kuvaa.

Tutkimusten mukaan noin neljäsosa suomalaisista uskoo Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa. Moni rakentaa eri uskontoja ja filosofioita yhdistelemällä “kustomoidun version” kristinuskon Jumalasta, ja alkaa uskoa, että oma luomus on totta. Ajatus oman mielemme mukaan toimivasta “minun Jumalastani” taitaa liittyä aikamme trendiin, yksilöllisyyden korostamiseen. Haluamme saada kaikki ratkaisut räätälöitynä omien tarpeidemme ja toiveidemme mukaan.

Mutta kuinka todennäköistä on, että joku “ikioman uskontonsa” kannattaja on intuitionsa varassa päätellyt juuri oikein, millainen Jumala on? Olisiko kuitenkin todennäköisempää, että totuus Jumalasta löytyy niiden oppirakennelmien joukosta, joihin tuhannet pyhiä kirjoja tutkineet ihmiset ovat vuosisatojen saatossa yhtyneet?

Kristinuskoon kuuluu kyllä ajatus siitä, että Jumala paljastaa jotakin luonteenlaadustaan luonnossa ja omassatunnossamme. Omaan mutu-tuntumaan ei kuitenkaan kannata luottaa varauksettomasti. Tämän voi päätellä jo siitä, miten erilaisia mutu-tuntumia maailmaan mahtuu.

Jos on olemassa Jumala, hän on sama aivan kaikille. Hänen luonteensa ei (onneksi) riipu siitä, mitä ihmiset milloinkin gallup-kyselyihin vastaavat. Kun kerran kohtaamme hänet taivaassa, luultavasti huomaamme, että hän on paljon mahtavampi kuin yksikään itse keksimistämme tai parantelemistamme versioista.