Tekisikö joskus mieli rukoilemisen sijaan raivota Jumalalle? Myös Raamatun suurmiehet kiukuttelivat ja surkuttelivat, ja se oli ihan ok.
Kiroilin ensimmäistä kertaa elämässäni oikein ryminällä, kun rakastuin.“Vittu mitä paskaa!” ja poljin jalkaa. Ja kun menetin rakkauteni, sitä enemmän. Huusin suoraa kurkkua Länsiväylän varrella. Miten ihanaa oli kiroilla, huutaa ja kiukutella! Niin ihanaa, että siitä piti kirjoittaa monta runoa.
Minulle on aina ollut tärkeää, että myös Jumalalle saa näyttää mitä tahansa tunteita. Mutta pääsin siinä aivan uudelle tasolle, kun koin loppuun palamisen nyt aikuisena. En jaksanut edes ajatella Jumalaa. Kiukuttelusta tuli melkein mykkäkoulu.
Ja Jumala? Hän pysyy ja rakastaa hiljaa. Minä rakastan sitä, että olemme hiljaa yhdessä.
Siinä hiljaisuudessa olen oivaltanut aika monta asiaa. Erään niistä voi kiteyttää psalmistin sanoihin: “Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.” Minulle tämä merkitsee sitä, että Jumala odottaa minun ilmaisevan tunteeni ja mielipiteeni avoimesti, vaikka ne eivät olisi vähäisessäkään määrin “pyhiä”.
Joonaa kiukutti Jumalan armollisuus
Veikkaan, että aika moni meistä on sisimmässään vähän kiukkuinen ja katkera Jumalalle jostakin pienestä tai suuresta (tietenkin perättömästä) syystä. Sellaisilla tunteilla ei ole käsittääkseni muuta tietä ulos kuin niiden ilmaiseminen. Ennen kuin sieltä sisimmästä elävät vedet pääsevät liikkeelle, ulos voi tulla soraa ja mutaa.
Tästä meillä on todistajina kokonainen Jumalan sotureiden liuta, profeetat etunenässä. Joona on oma suosikkini. Kaikki muistavat, että hän alunperin vastusti Jumalan suunnitelmaa mennä saarnaamaan Niniveen. Mutta miksi? Kun Jumala lopulta armahti Niniveä, Joona paljastaa vastustelunsa syyn:
“Voi, Herra! Enkö minä tätä sanonut, kun olin vielä omassa maassani? Siksihän minä ensiksi lähdin pakoon Tarsisiin. Minä tiesin, että sinä olet anteeksiantava ja laupias Jumala, sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi on suuri. Sinä olet aina valmis luopumaan rangaistuksesta, jolla olet uhannut. Ota nyt, Herra, minun henkeni. Parempi minun on kuolla kuin elää.”
Ennen kuin sieltä sisimmästä elävät vedet pääsevät liikkeelle, ulos voi tulla soraa ja mutaa.
Kalan vatsassa hengailu ei näköjään harmittanut Joonaa läheskään yhtä paljon kuin Jumalan armollisuus.
Kun ystävällinen Jumala kasvatti risiinikasvin Joonaa lohduttamaan, hän iloitsi, mutta suuttui sitten uudelleen, kun kasvi kuihtui pois. Jumala kyseli: “Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa risiinikasvin tähden?” Tilannetajuinen Joona vastasi: “Kyllä on, tahtoisin kuolla.”
Ja Jumala? Hän välitti Joonasta niin paljon, että perusteli risiinikasvin avulla, miksi tahtoi armahtaa suurta kaupunkia.
Elia taas hermostui sen jälkeen, kun oli nähnyt Jumalan tulen tulevan taivaasta ja Baalin profeettojen saavan pitkän nenän. Kumminkin hän heti pelästyi Baalia fanittavaa kuningatar Iisebeliä, joka uhkasi kostaa. Profeetta läksi autiomaahan (profeettojen ja Jumalan lempipaikka, en tiedä miksi) pakosalle ja totesi: “Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.”
Mutta Jumala ei ollut lopettanut. Hän lähetti Elialle ruokaa ja vei hänet vuorelle, missä antoi profeetalle uuden tehtävän: lähdepä nyt kiltisti takaisin ja voitele yksi Jehu kuninkaaksi. Uskon, että siinä hiljaisessa tuulenvireessä, jossa Jumala Elialle puhui, oli myös tarvittava lohdutus, mutta mukaan kiukutteluun ei Jumala tapansa mukaan mennyt.
Daavid runoili ulos turhautumisensa
Aabrahamilla paloi käämi hänelläkin (ja täytyihän miehen odottaa sitä Iisakia ihan luvattoman kauan). ”Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser. Nimimerkillä: “Sääli vähän!”
Ja mitä tekee Jumala, tuo parantumaton optimisti? Kehottaa katselemaan taivaan tähtiä ja lupailee Aabrahamille maita ja mantuja omaksi.
Aabrahamin kerrotaan kyllä uskoneen Jumalan lupaukseen, mutta heti seuraavassa jakeessa hän jo penäsi: ”Herra, minun Jumalani, mistä minä voin tietää, että saan sen omakseni?”
Olen itse samaistunut Daavidin kieleen paljon mitättömämmistä syistä, kuin mitä hänellä oli.
Jumala vastasi kielellä, jota Aabraham ymmärsi ja pyysi tätä tekemään liittorituaalin, jossa liiton osapuolia edusti kaksi puolikasta lehmää tai muuta eläintä (ihmiset vaativat joskus kummallista konkretiaa). Yöllä, kun Aabraham horrosteli, hän näki tulenlieskan liikkuvan lihapalasten välissä. Jumala siis hoiteli liiton molemmat puolet, sillä aikaa kun ihminen torkkui.
Entäpä Daavid? Myönnetään, hänellä oli kyllä kurja tilanne maanpaossa ja entinen ystävä kuningas Saul murhanhimoisena perässään. Mutta silti, kyllä tässä oli ennen kaikkea dramatiikan tajua: “Päiväni haihtuvat savu, tuska polttaa luitani kuin tuli. Sisimpäni on kuin kulottunut ruoho. Enää en muista syödäkään, huokailen vain, olen pelkkää luuta ja nahkaa. Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu…”
Voin melkein kuulla surkean, suurentelevan äänensävyn, vaan eipä silti, olen itse samaistunut Daavidin kieleen paljon mitättömämmistä syistä, kuin mitä hänellä oli.
Jumala on myrskyjemme ukkosenjohdatin
Rivit loppuisivat, jos kertoisin kaikista Jumalan ystävien surkutteluista. Enkä ole edes käsitellyt Salomon turhaumia Saarnaajan kirjassa tai Jeremian valituksia (mm. “Rakas Jumala, sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen”), saatika Jeesuksen opetuslasten marinoita.
Mutta suurin esimerkki on meille tietenkin itse Jeesus. Hänkin itki suoraan Isälle sen mitä tunsi: “Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois” ja “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Malja, jonka Jeesus kantoi, oli tietysti suurempi kuin koko maailmankaikkeus voi ymmärtää. Siinä olivat kaikki meidän kärsimyksemme ja suuttumisemme mukana.
Mutta se, että hän kantoi kaiken, ei tarkoita, että emme saisi purkaa tunteitamme. Vaan ehkä sitä, että hän on läsnä ja tuntee kipumme omissa nahoissaan. Emme voi kärsiä mitään, mitä hän ei olisi jo kärsinyt.
Tunteen purkausta seuraa useimmiten lepo ja yhteys.
Uskon sankarit osoittavat uskonsa kai juuri siinä, että kun he epäilevät, tuskailevat, ovat vihaisia Jumalalle tai tahtoisivat jopa unohtaa Jumalan kokonaan, he puhuvat siitä ensimmäisenä hänelle.
Jos me myrskyämme, Jumalamme on ukkosenjohdatin. Turha yrittää esittää, ettemme pelkää tai ahdistu. Totuutta Jumala tahtoo, salatuimpaan saakka. Varmaankin meidän itsemme vuoksi, jotta voisimme tuntea hänen rakastavan meitä kiukuttelun keskellä. Kyllähän hän jo tietää, mitä meille oikeasti kuuluu.
Tiedäthän tunteen, kun riideltyäsi läheisesi kanssa laskeutuu rauha ja ymmärrys? Tai kun pieni lapsi kiukuttelee itsensä unen rajamaille ja nukahtaa vanhempansa syliin? Tunteen purkausta seuraa useimmiten lepo ja yhteys.
Kiukku on kasvamista, vaihe matkalla kohti levollisuutta, kuten uhmaikä ja murrosikä meille opettavat. Jumala kestää jokaisen kasvukipumme paremmin kuin yksikään vanhempi.
Kiukku on kasvamista, vaihe matkalla kohti levollisuutta.
P.S. Kenties sinä elät nyt aikaa, jolloin riemu kuplii sisälläsi ja ylistys pursuaa huuliltasi? Anna mennä! Jumalan sankarit kertoivat senkin aika railakkaasti, julistivat etteivät enää ikinä väsy, eivätkä enää ikinä petä rakastamaansa Jumalaa! Kukkasia ja mehiläisiä pöllyää heidän puheistaan siinä missä sappea ja koiruohoa. Autiomaa puhkeaa kukkaan aina uudestaan ja myrsky tyyntyy.
Raamatun keskikohdasta avautuu Laulujen laulu, eivät Valitusvirret. Jos Jumalaan saa kiukustua, niin häneen todellakin saa rakastua! Siihen kaikki kumminkin päättyy.
