“Mä olen sulle ihan älyttömän kateellinen” on yksi parhaimmista keskustelunavauksista, jonka olen tehnyt eräälle ystävälleni.
Istun juhlissa. Ruoka on hyvää, musiikki raikaa ja keskustelut ovat mielenkiintoisia. Ympärilläni on ihmisiä, joiden kanssa on helppo ja luonteva jutella, vaikken kaikkia entuudestaan tunnekaan. Mutta sisälläni kuohuu.
Yksi on ostanut asunnon, toinen on menossa naimisiin, kolmas tekee mielenkiintoista projektia, joka vain sattui tulemaan hänen eteensä. Muita katsellessa tuntuu, että kotona kauniilta näyttänyt mekkokin on vain kulunut rätti. Tekisi mieli kommentoida muiden asioihin: “Enpä kyllä koskaan ostaisi asuntoa tuolta alueelta!” tai “Häähössötys on niin turhaa”. Hillitsen itseni.
Tuttu tunne? Vaikka omat asiani ovat hyvin, olen mestari kadehtimaan enkä usko olevani siinä mielessä ainutlaatuinen. En kadehdi joka päivä ja kaikissa tilanteissa, mutta toisinaan.
Pieninäkin määrinä kateus voi olla haastava tunne. Kateus herättää minussa syyllisyyttä. Miksi kadehdin toista kun tiedän, että omat asiani ovat hyvin? Yhdestä asiasta olen kuitenkin melko varma: kateuden tunnetta ei kannata sivuuttaa.
Kateus vertailee ja vähättelee
Kateus on jännä kaveri. Se ei kysy mitä minulla on, vaan mitä minulla ei ole. Se etsii epäkohtia, vertailee, vähättelee. Kateudella on harvinaisen tuhoava voima, jos se pääsee vallankahvaan. Kun tuntee kateutta, on tilanne vertaileva. Jollakulla toisella on jotakin, mitä minulla ei ole. Vertailen itseäni muihin.
Kateuden ääntä ei kuitenkaan oman kokemukseni mukaan pysty vaientamaan. Se löytää kyllä tavan tuoda äänensä esille. Luontainen reaktioni on yrittää vaientaa se. “Sulla on Siri kaikki hyvin, ryhdistäydy!” Yritän saada kateuden hallintaan, sillä sehän saattaisi paljastaa jotain todellisista ajatuksistani tai tunteistani.
Yritän saada kateuden hallintaan, sillä sehän saattaisi paljastaa jotain todellisista ajatuksistani tai tunteistani.
Psykiatri Juhani Mattila kuvaa kateuden tunnetta nöyryytyksen kautta. Kirjassaan Nöyryytys. Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä (Kirjapaja 2017) hän toteaa, että jos ihminen paljastaa olevansa kateellinen, tulee hän samalla paljastaneeksi todelliset halunsa ja tarpeensa altistaen itsensä samalla nöyryytykselle.
Järjellä ajateltuna saatan olla hyvinkin tietoinen siitä, että oma tilanteeni on hyvä. Tiedostan iloitsevani aidosti elämästäni ja tuntevani kiitollisuutta siitä hyvästä, jonka Jumala on minulle antanut. Kateus ei kuitenkaan ole järjen asia, vaikka järjen käytöstä voi olla kateuden tutkimisessa hyötyä.
Miten suhtautua kateuteen?
Mistä kateuden tunteet oikein kumpuavat? Tähän on varmasti vaikea vastata kattavasti, ja luullakseni kateudelle voi olla hyvin erilaisia syitä. Oli kateuden alkulähde mikä hyvänsä, on oleellista pysähtyä tunteen äärelle.
Ensinnäkin tunnistaa se. Tiedostaa, että nyt tunnen kateutta. Ei tarvitse kommentoida ivallisesti toisen elämää, vähätellä tai alkaa syytellä itseään siitä, ettei pysty täysin iloitsemaan toisen onnesta. Niin kuin minkä tahansa muunkin tunteen, kateuden voi myös ottaa vastaan. Jaahas, siinä se nyt on. Onko sillä jotain kerrottavaa?
Kateudesta ei tarvitse syyllistää. Ei itseään eikä muita. Muiden onnistumiset, saavutukset, oleminen sinänsä, eivät aiheuta minun kateuttani. Minä itse en voi sille mitään, että tunnen kateuden tunteita. Valinnan paikka tulee siinä, miten päätän käsitellä tai olla käsittelemättä tunnetta. Oikeutanko tiedostamattani kateudella omia ivallisia kommenttejani?
Oikeutanko tiedostamattani kateudella omia ivallisia kommenttejani?
Sosiaalisista suhteista vetäytyminen on yksi luontainen reaktio kateuden aiheuttamaan hankalaan oloon. En mene juhliin, koska olen kateellinen niiden järjestäjälle. En vastaa ystäväni puheluun, koska tiedän hänen iloitsevan uudesta mahtavasta työpaikasta. En uskalla kohdata kateuden kohteita, koska pelkään, etten osaa esittää vilpitöntä iloa heidän puolestaan ja minua hävettäisi myöntää, etten siihen pysty.
En usko, että vetäytyminen on kuitenkaan kovin hyvä ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Jokaisessa ihmissuhteessa on hirveän vapauttavaa kertoa rehellisesti miltä tuntuu. “Mä olen sulle ihan älyttömän kateellinen” on yksi parhaimmista keskustelunavauksista, jonka olen tehnyt eräälle ystävälleni. Se vapautti hankalasta olosta, avasi yhteyden välillemme ja lopulta pääsimme ystävän kanssa puhumaan omista elämäntilanteistamme avoimesti vailla minkäänlaista teeskentelyä.
Ahdistuksesta eteenpäin
Pahimmillaan kateudella on hajottava voima. Ajattelen, että parhaimmillaan se kuitenkin voi lopulta rakentaa. Kateudella on jotain sanottavaa.
Miksi aina kadehdin muita? Miksi en itse uskalla ottaa elämässä niitä askelia, jotka haluan ottaa? Ovatko ne asiat, joista tunnen kateutta todella sellaisia, joita en tule koskaan saamaan?
Tämä tietysti riippuu kateuden aiheesta. Jos kyseessä on seikkailullinen lomamatka, on se helpommin saavutettavissa, kuin vaikka koirakennelin perustaminen jos on pahasti koirille allerginen.
Miksi en itse uskalla ottaa elämässä niitä askelia, jotka haluan ottaa?
Kateus nivoutuu yhteen kiitollisuuden kanssa. Joskus voi olla hyödyllistä miettiä kateuden vastapainoksi kiitollisuuden aiheita. Nähdä oman elämän arvokkaat ja hienot asiat. Jos tämä tuntuu hyvin vaikealta, herättää se kysymyksen: miksi en pysty tuntemaan kiitollisuutta? Jos tilanne on tämä, miettisin tarkasti mistä se johtuu.
Niin kuin muidenkin tunteiden kohdalla, liittyy tämä myös siihen mitä ajattelen Jumalasta. Uskallanko todeta rehellisesti: “Hei Jumala, en ole vieläkään saanut sitä mitä halusin ja kadehdin muita niin, että pää räjähtää. Enkä myöskään ole kiitollinen. Mistään. Terveisin tyttäresi.”
Jumalalta on turha piilotella mitään, voin yhtä hyvin olla rehellinen. Voin puhua Jumalalle, vaikken tuntisi tippaakaan kiitollisuutta. Tämä tuntuu vaikealta, sillä tiedän kyllä ne kaikki Raamatun paikat, joissa Jumalan lupaukset kerrotaan. Yritän luottaa ja uskoa niihin, vaikkei tunnekokemukseni olekaan aina niiden kanssa yhtä.
Ei minulta mitään puutu
Mietin joskus, että jos ottaisin tatuoinnin, lukisi siinä psalmista 23 tuttu lausahdus: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Se muistuttaisi minulle päivittäin, mikä on todellisuus – vaikka tämä on yksi Raamatun vaikeimmista paikoista itselleni. Eikö minulta muka todella puutu mitään?
Tatuointi ei sinällään vie ketään tilaan, jossa on tyytyväinen siihen mitä on, tässä ja nyt. Mikä voisi edistää sitä muuten?
Minua on auttanut paitsi tunteen myöntäminen, myös muiden kanssa asiasta rehellisesti jutteleminen. Käykin ilmi, että muillakin on kateuden tunteita. Itse harhaudun usein itsekeskeisesti ajattelemaan, että olen ainut, joka kadehtii.
Olen alkanutkin ajattelemaan, ettei kateus ole pelkästään nihkeä tunne, josta pitää pyrkiä eroon, vaan osa ihmisen elämää. Suhtautuminen ratkaisee lopputuleman.