Vauvani ensimmäisinä kuukausina minulla oli tapana selailla Facebookia tai näpytellä viestejä imettäessäni. Eihän vastasyntynyt välitä siitä, että puuhailen muuta samalla kun hän ruokailee. Sitten luin jostain, että syödessään vauva tyydyttää muitakin tarpeitaan kuin nälkäänsä: ruokailuhetki on hänelle elintärkeä läheisyyden kokemus äidin sylissä.
Kokeilin sitten kerran keskittyä imetystuokion ajan kännykän sijaan vauvani hellimiseen: silittelin hänen hiuksiaan ja kehuin häntä hiljaisella äänellä. Yllätyksekseni pikku käärö alkoi oikein hykerrellä, ja imi entistä ahkerammin kuin vastatakseen, että kyllä, minä olen äidin hieno pikku vauva. Tästä suloisesta kokemuksesta minä ja vauvani olimme siis siihen saakka jääneet paitsi!
Virhe oli aika harmiton (monen mielestä ei virhe lainkaan), mutta sen tajuaminen iski minuun voimakkaasti. Ehkä siksi, että kännykän selailu ei ollut minulle mikään tärkeä henkireikä tai ainoa keino pysyä kärryillä ulkomaailmasta, vaan pelkkää aivotonta ajanvietettä. Olisin aivan hyvin voinut olla ilmankin – ja tuosta hetkestä eteenpäin kännykkä onkin pysynyt poissa kädestäni imetyksen aikana.
Menneellä viikolla moni ärsyyntyi Helsingin kaupungin valistuskampanjasta, joka kiinnittää huomiota pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen. Kampanjavideossa ja -julisteessa äidin kännykän ja tabletin käyttö lasten läsnäollessa rinnastetaan väkivaltaan. Ei ehkä kovin osuva rinnastus, mutta aika herättelevä – se osui kipeästi ainakin minuun, ja netissä nousseista vastareaktioista päätellen aika moneen muukin.
Faktojen kertominen on kaikkien niiden syyllistämistä, jotka ovat toimineet toisin.
Moni on sitä mieltä, että kampanja syyllistää turhaan vanhempia. Somekeskustelujen perusteella “syyllistäminen” on kamalinta, mitä äidille voi tehdä, ja sitä tapahtuu jatkuvasti ja kaikkialla. Jos joku kehuu äidinmaidon ravintokoostumusta, se on niiden syyllistämistä, jotka ruokkivat vauvaansa korvikkeella. Jos psykologi kertoo tv:ssä, ettei lasta kannata tutkimustiedon mukaan laittaa päiväkotiin ennen tiettyä ikää, faktan kertominen on kaikkien niiden syyllistämistä, jotka ovat toimineet toisin.
Tuoreen äidin aivot ovat väsymyksestä sen verran puuroiset, ettei ihan kaikkea osaa ottaa huomioon. Mielestäni on ihan hyvä, että joku välillä muistuttelee minua lastenkasvatuksen perusasioista. Kuten siitä, että Facebookia selaillessani en välttämättä huomaa, kun vauvani yrittää ottaa minuun kontaktia, ja hän kokee sen hylkäämisenä. Kännykkää tuijottaessani saatan myös kuvitella olevani valppaampana kuin todella olenkaan, ja siitä voi seurata vaaratilanteita.
Toki tuntuu aina pahalta, kun omasta epätäydellisyydestäni löytyy uusia ulottuvuuksia. Jos joskus saan toisen lapsen, syyllistyminen luultavasti räjähtää käsiin. Luultavasti joudun imettämään vauvaa samalla, kun pyyhin toisen lapsen pyllyä ja toisella kädellä hämmennän soppaa. Kunpa jaksaisin silti olla läsnä siinä kaaoksessa, enkä älylaitteiden kautta jossain muualla.
Syyllistämisen vastakohta on armo. Jumala on antanut vanhemmuuden tehtävän meille epätäydellisille ihmisille ja todennut, että me riitämme ja sovimme tehtävään. Minun ei tarvitse tukahduttaa syyllisyyden tunteita vakuuttelemalla itselleni, että olen toiminut koko ajan ihan oikein. Ei tarvitse hyökätä sitä vastaan, joka kehtaa syyllistää. Armollisuus itseä kohtaan on sen muistamista, että kelpaan tällaisena, kaikkine virheineni.