Kun joululahja ei riitä

Vietin viime joulun kotona flunssassa. Tylsässä juhlapäivässä oli jotain positiivistakin: pakettien avaaminen omassa rauhassa oli yllättävän vapauttavaa.

Aikuisena joululahjoissa jännittävintä ei ole enää se, mitä paketista paljastuu, vaan se, kuinka osaan kohteliaasti näytellä ilahtunutta epäonnistuneiden lahjojen kohdalla. Jotkut lahjoista ovat mieluisampia kuin toiset, mutten halua, että kukaan kokee minun olevan vähemmän kiitollinen juuri hänen paketistaan. Siksi lahjojen avaamisessa suvun kesken on aavistus teatteria.

Kypsää ja aikuismaista olisi ottaa jokainen lahja kauniina eleenä, josta voi ilahtua sisällöstä riippumatta. Mutta lahjojen avaamisen hetkessä on kyse niin paljon muustakin kuin tavarasta. Siihen kulminoituu lukemattomia toiveita ja kaipauksia – myös silloin, kun ei ole etukäteen osannut tai muistanut toivoa mitään.

Tärkeimpiä toiveita on vaikea muotoilla toivelistaan, eikä toivomuksia lukeva lähimmäinen välttämättä kykenisi edes täyttämään niitä. Enemmän kuin jotakin tiettyä tavaraa, toivon yhteyden kokemuksia. Sen näkemistä, että joku on ajatellut minua lämpimästi ja halunnut ilahduttaa. Todisteita siitä, että olen muistamisen arvoinen.

Sanoittamattomaan lahjatoiveeseen voi kätkeytyä myös laiminlyöntien, vaillejäämisten ja erimielisyyksien jättämiä haavoja. Muistaisiko minut huomiotta jättänyt sukulainen, työkaveri tai entinen ystävä sittenkin joulukortilla tai viestillä? Voisiko joulumuistamisen avulla korjata jotakin, mikä on kuluneen vuoden aikana mennyt rikki?

Voisiko joulumuistamisen avulla korjata jotakin, mikä on kuluneen vuoden aikana mennyt rikki?

Ongelmana on, että joulupaketti niin harvoin onnistuu välittämään niitä kaikkia merkityksiä ja tunteita, joita siihen yrittää ladata. Lahjan onnistuminen tuntuu useimmiten olevan sattumaa: lahja, jota on suunniteltu pitkään ja hartaasti saattaa olla saajalleen pettymys, kun taas kiireessä rustattu kortti tai lähikaupasta käteen tarttunut kukka saattaa yllättäen olla täysosuma.

Oikein osuvan lahjan saaminen voi olla parhaimmillaan upea ja ihmissuhteita rakentava, jopa eheyttävä kokemus. On koskettavaa huomata, että joku on lahjaa suunnitellessaan pistänyt merkille minun persoonani ja katsonut minua pintaa syvemmältä. Tuo ihminen tuntee minut näin hyvin, on vaivautunut tutustumaan! Ilo on sitä suurempi, jos osuva lahja tulee ihmiseltä, jolta en sitä osannut odottaa.

Onnistuneen lahjan ei tarvitse välttämättä rakentua salapoliisityön ja arvailujen varaan. Lämpimän tunteen voi saada aikaan myös lahja, jota oikeastaan osasinkin odottaa. Vaikkapa sellainen kodintarvike, jonka puuttumista olen manannut ääneen koko syksyn ja antanut lahjan ostajalle millintarkat koordinaatit sen löytämiseen jostakin liikkeestä. Arkisenkin toiveen toteutuminen kertoo, että joku pitää minua ja tarpeitani tärkeinä.

Läheiseltä ihmiseltä saatu epämieluisa lahja taas saattaa herättää jopa häpeän tunteita. Enhän minä ikinä käyttäisi tuollaista korua / hajuvettä / vaatetta – pitäisikö lahjan antajan mielestä minun käyttää? Toivooko hän että olisin toisenlainen, että muuttuisin? Vai eikö hän tunne minua vieläkään, kaikkien vuosien jälkeen?

Joku valitsee lahjan aivan tarkoituksella niin, että se tsemppaisi saajaa kulkemaan tiettyyn suuntaan. Sellainen paketti voi olla avuksi, tai sitten se vain muistuttaa saajaa tympeällä tavalla hänen heikkouksistaan. “Toivottavasti tämä sipulinleikkuri innostaa sinua kokkailemaan enemmän, ei tarvitsisi aina syödä einesruokaa!” “Näillä käsipainoilla voisit treenailla vaikka kerran päivässä, niin saisit vähän lihaksia.”

Lahjan antaminen onkin vapaaehtoinen, iloinen mahdollisuus, eikä pakollinen suorite.

Aikuiset ovat oppineet hymyilemään ja kiittelemään, vaikka sisimmässään haluaisi huutaa: Etkö kuullut toivettani? Etkö kuunnellut, etkö huomannut minua? Etkö tunnekaan minua? Enkö ole ilahduttamisen arvoinen? Oliko pakko käyttää tämäkin tilaisuus piikittelyyn?

Onko kiitollisen teeskentely sitten oikea tie? Lahjanantajana huomaan janoavani hyväksytyksi tulemisen kokemusta – sitä, että joku ilahtuu antamastani lahjasta. Totta puhuen haluan mieluummin nähdä lahjansaajan kasvoilla hieman väkinäisen hymyn ja kuulla häkeltyneen kiitoksen, kuin saada siinä tunteita pursuavassa hetkessä tietää, miten pahasti olen epäonnistunut lahjani kanssa.

Haluan myös itse opetella näyttämään lempeällä tavalla, jos hyvin läheiseltä ihmiseltä saatu lahja on täysi huti. Mitä tärkeämpi ihminen, sitä tärkeämmältä tuntuu puhua jonakin toisena hetkenä – jännityksen jo purkauduttua – siitä, jos lahja jäi pahasti kaivelemaan. Näin lahjan antaja saa tilaisuuden oikoa mahdollisia väärinkäsityksiä, ja kumpikin tulee nähdyksi aitojen tunteidensa kanssa.

Kun ei odota liikaa, ei myöskään pety. En pidä sanonnasta, mutta joululahjoihin se mielestäni pätee. Sovin nykyään läheisteni kanssa ennen joulua, ettei lahjoja tarvitse ostaa, ellei tule mieleen jotain ihan erityisen osuvaa. Se vapauttaa paineista. Lahjan antaminen onkin vapaaehtoinen, iloinen mahdollisuus, eikä pakollinen suorite. Silti en ole koskaan en ole jäänyt ilman lahjoja.

Tags from the story
,
Written By
More from Nelli Heinimo

Martta ja Maria kesäjuhlien emäntinä

Järjestimme toissa kesänä sukujuhlat. Jälkeenpäin pohdin, mikä sai minut vetäytymään keittiöön, kun...
Read More

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *