Kunpa mikään ei ikinä muuttuisi!

Onko elämässäsi ollut hetkiä, jolloin toivoit voivasi pysäyttää ajan?

Minulla tällaiset hetket liittyvät yleensä perheeseen, erityisesti lapsiin. Ne ovat hetkiä, jolloin toivon, että voisimme aina olla näin onnellisia. Kun vauva tuhisee sylissä ja taapero taputtaa tahmeilla käsillään äitiä poskelle, ja kun ei ole minnekään kiire.

Myös luonnon kauneus tuo ikuisuushetkiä elämääni. Viimeksi toivoin ajan pysähtymistä erään puutarhassa vietetyn iltapäivän ahkeroinnin päätteeksi.

Katselin tyytyväisenä ympärilleni pihalla. Olin leikannut nurmikon ja jopa trimmannut sen puiden juurilta ja aidanvieruksilta. Kukkapenkissä oli enää vain kukkia pulleine nuppuineen, kuihtuneet lehdet ja muut roskat oli kerätty kaikkialta pois. ”Voi, kunpa voisin nyt pysäyttää kaiken muutoksen,” mietin itsekseni. Olisi ihanaa vain nauttia loppukesä kaikesta kauneudesta joutumatta tekemään taas työtä sen eteen.

Mutta puutarha on elävä. Kasvua ei voi pysäyttää. Ei edes siihen täydelliseen hetkeen. Ensi viikolla saan taas kitkeä ja leikata.

Kasvu on muutosta. Vanhempana kannustamme lapsia innokkaasti uuden oppimiseen. Nyt käännytään! Nyt kontataan! Nyt kävellään! Kehittymistä on ihana seurata. Sitten tulee hetki, kun tajuaa, että vauva-aika on lopullisesti ohi ja kohta jo ostetaankin ensimmäistä koulureppua. Voi, kun voisin hidastaa ajankulua! Mutta terve eliö kasvaa ja kehittyy eikä sitä voi mikään pysäyttää.

Hengellisessä elämässäkin tapahtuu kasvua. Kun olen herännyt hengellisesti henkiin, muutos kuuluu asiaan. Eräs tuttava oli tokaissut, että hän ei kaipaa mitään muutoksia hengellisessä elämässään, näin on ihan hyvä. Pohdin tätä vieläkin, vuosikymmenen jälkeen. Kaipaanko minä muutosta sisimmässäni?

Elävä kasvaa ja muuttuu, kuollut jämähtää paikoilleen.

Muutos käy kipeää. Vanhat tavat ovat rakkaita, ne tuovat turvaa ja mukavuutta. Mutta Jeesuksen sanat varoittavat kasvun pysähtymisestä:

”Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän.” (Joh 15:1–8).

Näyttää siltä, että Jeesuksessa pysyvä elää, kasvaa ja kantaa hedelmää. Vastapuhjennut viiniköynnöksen oksa ei kanna heti hedelmää, mutta sen suonissa kohisee, se muuttuu, se vahvistuu, se kurottaa ylemmäs ja edemmäs. Ja sitten, eräänä keväänä puhkeavat ensimmäiset kukat merkkinä hedelmällisyydestä.

Elävä kasvaa ja muuttuu, kuollut jämähtää paikoilleen.

Puutarhurin osa on katkeransuloinen. Kauneinkin kukka kuihtuu ja varisuttaa suloiset terälehtensä maahan. Ainoa pysyvä asia puutarhassa on muutos. Vain tekokukat kestävät ikuisesti.

Vanhemman osa on myös haikea. Pikku kääröt juoksevat jo kohta pihalla kavereiden kanssa ja eivät ole kaukana ne vuodet, jolloin kasvu vaatii omaan elämään astumisen.

Hengellisessä elämässä tapahtuva kasvu ja muutos tapahtuvat Jeesuksessa pysymällä. Uskallan muutokseen Hänen kanssaan. Karsimisenkin kestän, kun vain pysyn Hänessä. Onkin turvallista tietää, että Jeesus on luvannut pysyä minussa ja että runsas sato tuottaa kunniaa Jumalalle.

Elämän luonnollinen kiertokulku on pysäyttävää ja riemastuttavaa samaan aikaan. Se on lahja: jokaisella vuodenajalla on hetkensä. Ihan niinkuin ihmisen elinkaaressa on vaiheensa: aika kasvulle ja tulevan odotukselle, tuotteliaalle hedelmän kantamiselle, sekä oma aikansa karsimiselle ja luopumiselle.

Viimeisenä ikuisuuteen astuminen lopettaa ajan kulun ja saamme vihdoin ja viimein nauttia täydellisen onnen hetkestä, jolloin aika on oikeasti pysähtynyt.

Avainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *