Lepää vähän!

Jumala kutsui minut lepäämään. Silloin huomasin, etten osaa.

Muutama vuosi sitten olin treffeillä miehen kanssa, joka väitti, että Jumala kutsuu minua lepäämään. Ajattelin silloin, että minähän en mitään muuta tee kuin laiskottele. Kirjoitin graduani kyllä kuin siitä riippuisi koko kasvatustieteen tulevaisuus, mutta sitä en laskenut työnteoksi, koska se oli niin hauskaa.

Valmistuin ja ryhdyin natiaisten opettajaksi. Töissä saattoi niin ikään tehdä aika paljon hauskoja asioita, niitä saattoi suunnitella ja toteuttaa loputtomiin. Opin kantapään kautta, että myös innostavien asioiden tekeminen on työtä. Luovuudella ei ole rajoja, ellei niitä aseta.

Opin kantapään kautta, että myös innostavien asioiden tekeminen on työtä.

Jumala puhui tällä kertaa minulle suoraan. Istuin ruuhkassa Pasilasta Espooseen päin ja muistin, että olin joskus haaveillut siitä, että pitäisin joka seitsemäs vuosi sapattia kunnon vanhatestamentilliseen tapaan. Kun painiskelin kysymyksen kanssa, jatkaisinko tulevana vuonna saman luokan kanssa, sana sapatti tuntui vedeltä helteessä.

“Mitä on lepo, Isä?” kysyin ja koin, että hän vastasi: “Lepo on, kun ei ole mitään odotuksia.” “Okei. Kuulostaa ihanalta. Miten siihen pääsee?”

Lepoa on, kun ei yritä mitään

Moni varmaan pääsee maistamaan levon tilaa ilman rajua loppuunpalamista. Minulle kävi niin, että oppi meni perille vasta, kun muita vaihtoehtoja ei ollut. En vapaaehtoisesti halunnut tilaan, jossa en kykenisi vastaamaan omiin suuriin odotuksiini.

Kun lopetin työt, hiiltyneet jäljet näyttivät koko laajuutensa. Kaupassa käyminen tuntui ylivoimaiselta suoritukselta. En halunnut tavata ketään. Minusta tuntui, etten pysty vastaamaan pienimpäänkään odotukseen, en edes kirjoittamaan tekstiviestiä. Jumalan ajatteleminen tai rukoileminen tuntui sekin liian suurelta vaatimukselta.

Tietysti ensin taistelin uupumusta vastaan. Yritin myös suorittaa lepoa kaikin mahdollisin tavoin. Itse asiassa kesti vuosi, että pystyin hyväksymään tilanteen: en osaa levätä.

Niin pääsin pisteeseen, jossa olen juuri nyt. Voin vain odottaa. En vaadi itseltäni mitään. Odotan tavalla, jota kuvaa englannin kielen sana wait, ei expect.

Paradoksaalista kyllä, tässä odottamisessa on jotakin juuri siitä levosta, jota olen monta vuotta etsinyt. En yritä mitään, en edes levätä. Sitten voikin alkaa tehdä jotakin, vaikka kirjoittaa.

Kun inhimillinen voima loppuu, tulee Jumalan voimalle tilaa.

Mielessäni muhineelle taikinalle löysin muotin, kun luin Euroopan suojeluspyhimyksen, saksanjuutalaisen ja marttyyrina keskitysleirillä kuolleen katolisen nunnan Edith Steinin elämäkertaa. Edith kertoo kokeneensa nuoruudessaan jotakin, mikä kulutti hänen henkisen elinvoimansa ja toimintakykynsä täysin. Tätä tilaa hän kutsuu kuolemanhiljaisuudeksi.

Mutta ihme kyllä, yllättäen tyrehtyneen elinvoiman tilalle astuu lepo Jumalassa: “turvallisuuden tunne, vapautuminen kaikesta huolesta ja vastuunalaisesta ja velvollisuudesta toimia.” Kaikki henkinen toiminta rentoutuu, suunnitelmien ja päätöksien tekeminen lakkaa, kaikki tuleva jätetään ainostaan Jumalan tahdon haltuun.

Tällainen lepo Jumalassa on aivan uutta ja omalaatuista. Se alkaa vaikuttaa ja valmistaa ihmistä uusiin tehtäviin ilman, että se asettaa minkäänlaista vaatimusta hänen omille voimilleen.

Näinhän siinä käy. Kun inhimillinen voima loppuu, tulee Jumalan voimalle tilaa.

Lepo tulee ennen työtä

Lepo, sapatti, on luomiskertomuksessa ihmisen ensimmäinen päivä elossa. “Mitä tänään tehtäisiin?” ihminen kysyy. “Levätään vähän”, vastaa siihen Jumala. Minua kiehtoo ruotsalaisen sapattivuodestaan kirjoittaneen papin Tomas Sjödinin ajatus, että Raamatun pohjalta lepo on jotakin, mikä edeltää kaikkea työtä.

Lepoa ei ansaita. Voisi jopa ajatella, että työ ansaitaan, kun on levätty. Siemenen täytyy levätä maassa ennen itämistään. Ennen kevään kukoistusta luonto on hiljaa.

Olen alkanut miettiä, että ehkä lepo on se tila, jossa Jumala on aina. Sanotaan, että Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä työstään, mutta missään ei sanota, että hän olisi lakannut lepäämästä.

Taivaassa osaamme viimein levätä, mutta voisiko taivas alkaa jo nyt?

Jumalan nimi: “Minä olen se, joka olen” kuvaa minusta myös lepäämisen tilaa. Jumala on tietenkin myös: “Se, joka pelastaa”, “Se, joka parantaa”, “Se, joka puolustaa”, mutta syvimmiltään hän vain ON.

En tarkoita, että Jumala olisi passiivinen. Päinvastoin, hän on valmis parantamaan myös sapattina, kuten Jeesus fariseuksille vastaa. Uskon kuitenkin, että hän on täydellisessä levossa silloinkin, kun tekee työtä.

Paitsi, että lepoa kuvataan Raamatussa tilaksi, josta lähdemme liikkeelle, puhutaan siitä myös päämääränä, jonne olemme matkalla. Paavali kirjoittaa “levon maasta” kristittyjen luvattuna maana. “Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon.”

Taivaassa osaamme viimein levätä, mutta voisiko taivas alkaa jo nyt? Ehkä.

Sapatti on meitä varten

Juutalaiset ovat kautta historian pitäneet tärkeänä viettää sapattia, kaikista uskonnollisimmat eivät käytä silloin edes sähkövaloja. Lepopäivänä ei luotuun maailmaan näet saa tehdä “muutoksia”, koska itse Jumala lepäsi luomistyöstään silloin. Vanhassa testamentissa sapattimääräys koski kaikkia, jopa eläimiä. Myös peltojen täytyi saada levätä kesannolla joka seitsemäs vuosi.

Vanhan testamentin profeetat nalkuttivat jatkuvasti kansalle siitä, että he eivät pidä pyhänä sapattia. Miksi Jumala oli siitä niin tarkka? Jeesus paljastaa siitä jotakin: sapatti on ihmistä varten. Ei ole olennaista noudattaa piiruntarkkoja lepäämisen sääntöjä, vaan olennaista on, että lepää. Jumala haluaa, että lepäämme, koska se on meille hyväksi. Varmaankin hän haluaisi suojella meitä uupumiselta.

Ei ole olennaista noudattaa lepäämisen sääntöjä, vaan että lepää.

Itse olen kokeillut viettää pienimuotoisesti sapattia niin, että siivoan perjantaina, syön sen jälkeen illalla parempaa ruokaa kuin yleensä ja vietän seuraavan lauantain kotosalla tietokonetta avaamatta. Voi miten vaikea on malttaa pysähtyä edes vuorokaudeksi! Mutta aina se tuntuu lopulta hyvältä. Se tuo arkeen juhlan tuntua ja rytmiä.

En kehota sinua juhlimaan perjantaita, mutta kannustan etsimään viikostasi hetkiä, joina et tee mitään: et täytä mieltäsi edes uudella hengellisellä kirjalla, vaan olet vain. Se ei ole helppoa, ei ainakaan minulle, mutta on sen arvoista.

Jumalan salaisuuden tunteminen

Jeesuksen sanat: “Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” on otsikoitu sanoin “Jumalan salaisuuden tunteminen”. Lepo on se salaisuus, josta Jeesus huudahtaa: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.” Tekisi mieli sanoa, että lepo on kristinuskon syvin päämäärä.

Mutta lepo on armoa. Emme itse saa sitä aikaan.

Pystyykö suunnitteleva, haaveileva, huolehtiva, resursseja tarkkaileva mielemme tähän yksinään? Pystyykö se siihen edes meditaation ja rentoutusharjoitusten avulla? Enpä usko. Jumalan salaisuus on jotakin, jonka vain hän itse voi meille paljastaa. Olemme riippuvaisia hänestä levon oppimisen tiellä.

Tahdon tuntea lepääväni, niin ettei se ole mitään tiettyä tekemistä tai tekemisen lopettamista, vaan olemisen tila kaiken keskellä. En sen takia, miten paljon olen rukoillut tai mietiskellyt Raamatun jakeita, vaan yksinomaa Jumalan omasta voimasta, joka tulee minun ulkopuoleltani ja minusta huolimatta. Rukoukseni kuuluu siis: “Tervetuloa, opeta minua lepäämään, olemaan kanssasi, nyt.”

Lähteet:

Heidi Tuorila-Kahanpää: Euroopan ikoni, Edith Steinin elämä

Tomas Sjödin: Se tapahtuu kun lepäät