Kristityt puhuvat paljon johdatuksesta, kutsumuksesta ja ”oman paikan löytämisestä”. Mitä jos tällaiset pohdinnat vain ahdistavat ja hämmentävät? Asiat eivät tunnu loksahtavan kohdalleen Jumalan ihmeellisen johdatuksen seurauksena, ja oma tilanne tuntuu epämääräiseltä välitilalta.
Moni kokee riittämättömyyttä ja turhautumista miettiessään omaa kutsumustaan. Siihen liitetään valtavia odotuksia ja vahvoja mielikuvia elämän merkityksellisyyden, jopa tarkoituksen löytämisestä.
Jos ei tiedä mitä haluaa, eikä oikein sitäkään, mitä kohti on menossa, on helppoa ahdistua tällaisesta kutsumuksen ja tarkoituksen löytämisen ”velvollisuudesta”. Vaikeassa elämäntilanteessa voimat voivat olla niin vähissä, ettei itselleen edes toivo kaiken kuorman päälle jotakin elämää suurempaa tehtävää.
Kristillisissä tapahtumissa toistuvat usein tällaiset teemat: löydä oma paikkasi, omaa paikkaa etsimässä, mikä on kutsumuksesi ja niin edelleen. Edellä kuvattu tapa mieltää kutsumus voi johtaa ajatteluun, jossa kaikki on aina sitten kun. Kuitenkin jokainen päivä on Jumalan lahja, ja Jumalan kutsu on voimassa joka päivä.
Luterilainen kutsumusajattelu on kovin lohdullista. Siinä kutsumusta ei mielletä yksittäiseen tehtävään liittyväksi, vaan muuttuvissa elämäntilanteissa kristittynä elämiseksi. Lapsi, koululainen, opiskelija, työntekijä, eläkeläinen, työtön, sairaslomalainen, yksineläjä, perheellinen ja leski toteuttavat kaikki omaa kutsumustaan elämällä omassa elämäntilanteessaan Jumalaa palvellen. Tämä vapauttaa elämään sitä elämänvaihetta, jota elää, ilman paineita tarkoituksen löytämisestä.
Koen lohdullisena sen, ettei minun välttämättä tarvitsekaan tietää täsmällistä tarkoitustani.
Tarkoitus on jo siinä, että Jumala on kutsunut ja johtanut tilanteeseen, jossa nyt olen ja olet, vaikka se ihmisen näkökulmasta tuntuisi mielettömältä ja turhalta, tuskalliselta ja tarkoituksettomalta. Koen lohdullisena sen, ettei minun välttämättä tarvitsekaan tietää täsmällistä tarkoitustani.
Paradoksaalisesti tarkoitus voi näyttäytyä hyvin konkreettisissa, ihmisten halveksimissa ja vähättelemissä asioissa. Harva ehkä ajattelee, että kakkapyllyn pyyhkiminen olisi osa jaloa kutsumusta, mutta esimerkiksi lähihoitajalle ja pikkulapsen vanhemmalle se voi olla juuri sitä: oman kutsumuksen seuraamista pienissä käytännön teoissa.
Kutsumuksen seuraaminen ei siis ole vain niiden asioiden tekemistä, jotka muuttavat maailmaa, joita muut ihmiset ihaillen katsovat ja joista tulee itselle upea fiilis. Saamme luottaa siihen, että meistä jokaisen elämällä on tarkoitus – täysin riippumatta siitä, ymmärrämmekö itse, mikä se on.
kiitos kirjoituksesta. lohdutti. itselleni tullut kauhea ongelma tästä ”oman paikan” ”elämän tehtävän” ”kutsun” ”tarkoituksen tässä ajassa” löytymiseen. siitäkin voi tulla paine ja murhe. toivon että sisäinen lepo kasvaa …
haluaisin kovasti että se löytyy, että voisi kokea elävänsä elämää jossa kokee olevansa lahjojensa kanssa tasapainossa, ehkä se liittyy enemmänkin identiteetin eheytymiseen, että kun eheydyn näkemään itseni rakastettuna Kristuksessa niin sellainen tuskainen” oman paikan löytyminen ” loppuu, ja että se ikäänkuin loksahtaisi sisäisessä maailmassa kohdilleen…en tiedä. toivoa sopii 🙂