Pakoton kuukausi teki elämästä ihanaa

Tänä vuonna tein tapojeni vastaisesti uudenvuodenlupauksen. En oikein kykene ehdottomuuteen, kuntokuureihin tai erikoisruokavalioihin. Päätin päinvastoin, että tammikuussa en tee mitään, mitä minun ei ole ihan pakko ja se koskee varsinkin vapaa-aikaa. En siis haastanut itseäni olemaan jollakin tavalla kunnollisempi vaan pyrkisin tekemään mahdollisimman vähän.

Kokeilun takana oli pidempi prosessi. Olin tullut työurallani pisteeseen, jossa tunsin tehneeni vaikka mitä ja suurin piirtein kaiken. Kaipasin jotakin lisää, enkä ymmärtänyt heti miksi. Aloin harkita hyppäämistä terapeuttisiin menetelmiin, kunnes tajusin, että olin itse niiden tarpeessa.

Olin tullut arvostetuksi ja rakastetuksi siinä, mitä tein työkseni, mutta valitettavasti monessa muussa elämäni roolissa olin epäonnistunut ja jäänyt yksin. En kokenut, että olisin tullut kohdatuksi muussa identiteetissä kuin työntekijänä ja on kestänyt kauan hahmottaa kaikkea, mistä lopulta olen alkanut parantua ja miten. Olen tehnyt jo pidempään hiljaista tutkimusmatkaa siitä, mitä kaikkea olen työni ulkopuolella.

Päivän mittaan päässä surisee kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä on odotettavissa seuraavalta hetkeltä ja mitä tarvitsee tehdä. Mukaan änkeää huomaamatta myös paljon sellaista, mitä toivoisin tekeväni tai mitä ehkä voisi tapahtua tai mitä pitäisi kyllä tehdä, kun en vieläkään ole tehnyt enkä koskaan tee, vaikka hyvähän se olisi.

Luovuin joskus paperisista To do -listoista, kun huomasin niiden vain lisäävän stressiä, mutta pyöritin kuitenkin päässä sisäistä renkutusta siitä, mitä pieniä asioita minun pitäisi tehdä ja miten. Mitä minun tulisi valita ja mihin pystyä, jotta olisin oikeanlainen, hyvä ja kunnollinen ihminen ja ennen kaikkea eläisin elämäni hyödyksi? Etten vain menettäisi mitään tärkeää.

Pyöritin päässä sisäistä renkutusta siitä, mitä pieniä asioita minun pitäisi tehdä ja miten.

Ideani pakottomaan tammikuuhun oli seuraava: tarkastelisin, mitkä impulssit olivat sellaisia, jotka kertoivat todellisista tarpeistani ja toiveistani, ja mitkä sellaisia, jotka kertoivat enemmän turhista odotuksistani itseäni kohtaan.

Muutaman viikon ajan pysähdyin hetkeksi jokaisen saamani idean äärelle ja kysyin itseltäni yhden tai kaksi kysymystä: 1. Onko minun pakko tehdä tämä? Jos vastaus oli kyllä, tein kyseisen asian. Jos vastaus oli ei, kysyin itseltäni kysymyksen numero 2: Haluanko tehdä tämän nyt?

Aika harvoin minun oli varsinaisesti pakko tehdä mitään. Oli oikeastaan naurettavan helpottavaa huomata se. Myös kysymys numero kaksi sai sen vuoksi aluksi enemmän ei-vastauksia. Tärkeää oli, että olin antanut itselleni luvan olla tekemättä.

Kysymys ”haluanko tehdän tämän nyt” auttoi pikkuhiljaa näkemään myös sen, miksi todella haluan jotakin tehdä. Jos tämä sisäinen dialogi itseni kanssa ei kokeilujakson aikana nyt aivan lakannut, niin kuitenkin se nopeutui ehkä parin viikon jälkeen. Sisäisen motivaation tunnistaminen terävöityi.

Ei ehkä niin yllättävää, että kokeilun aikana käytin lopulta vähemmän kahvia ja alkoholia, koska minun ei tarvinnut samalla tavalla piristyä eikä rentoutua erikseen. Jokin kirja jäi lukematta, jokin toinen taas ei, koska luin sen siksi, että olin siitä aidosti kiinnostunut enkä siksi, että muut tietäisivät, että minä muuten olen lukenut sen. Innostuinpa myös enemmän keskustelemaan lukemastani muiden kanssa.

Sain vihdoin viimeisteltyä ison villasukkalahjoituksen, jota olin puuhannut pidemmän aikaa. Ulkoilin ja huolsin kehoa enemmän, koska yhtäkkiä ei ollutkaan muuta tekemistä. Pystyin vain valitsemaan sen vaihtoehdon, kun halusin, koska mielensivussa ei roikkunut koko ajan muutamaa muuta houkutusta. Arkisille velvollisuuksille löytyi enemmän paikkoja tai ne tuntuivat kevyemmiltä hoitaa, koska halusin oikeasti tehdä ne. Töissä sain valmiiksi ison urakan juuri oikeaan päivään mennessä ja ehdin vielä illalla saunaankin.

Yhtenä yönä peräti hypin ja tanssin villisti musiikin tahdissa olohuoneessa, koska en vain voinut vastustaa sitä.

Kaiken kaikkiaan nautin olostani. Yhtenä yönä peräti hypin ja tanssin villisti musiikin tahdissa olohuoneessa, koska en vain voinut vastustaa sitä. Näytin varmasti todella typerältä, mutta kukaan ei ollut katsomassa. Joku ehkä saattoi nähdä, kun uimahallireissun päätteeksi vedin toppahousut paidan päälle ja pipon syvälle päähän märkien hiusten kaveriksi, mutta minua ei kiinnostanut. Voin hyvin olla rumakin välillä.

Tammikuuni oli ehkä tähänastisen elämäni paras ja ihanin. Mitä siitä jäi käteen nyt kun kevätaurinko paljastaa pölyt nurkissa armottomammin?

Ehkä oloni on ollut vähän kuin palaisin lomalta, mutta en ole unohtanut hyviä kysymyksiäni. Olen pyrkinyt muutenkin järjestämään elämäni niin, että vaikka töitä ja tekemistä olisi välillä paljon, arjesta ei kasautuisi minulle kiirettä. Vaikka minun tarkoitukseni oli kuukauden ajan tehdä vähemmän, elämääni on tullut enemmän, ainakin aikaa.

Päiviini on tullut hetkiä, jolloin havahdun siihen, että en olekaan tekemässä yhtään mitään. Ja minun ei tarvitse tehdä niille hetkille mitään. Voin vaikka vähän aikaa kuunnella hiljaisuutta, katsoa vaaleanpunaisena hehkuvaa iltataivasta tai lässyttää koiralle muutaman mukavan sanan. Pysähtyä vain olemaan.

Eikä se niin ihmeellistä ihmisille olekaan. Ihmisten Luoja kutsuu itseään nimellä “Minä olen” ja tämän Jumalan läsnäoloa sain kokea pakottomuuskokeiluni aikana. Silmäni ehtivät huomaamaan luomakunnan kauneuden. Mitä jos tänä keväänä kokeilisit pääsiäispaastota keinotekoisista pakoista ja velvollisuuksista?

Joku, joka on on luonut sinut omaksi kuvakseen. Ei joku, joka ensisijaisesti suorittaa, joku joka tekee, joku joka pystyy, kykenee ja riittää. On paljon asioita, joissa on hyvin ilmeistä, että minä en riitä, mutta ei minun tarvitsekaan. Riittää, että olen. Armo riittää.