Seitsemän lausetta ristiltä

Ristiinnaulittu Kristus jätti meille elämänsä viimeisillä tunneilla seitsemän lausetta. Ne ansaitsevat erityistä huomiota.

Miten muutama tarkkaan valittu sana löytääkin suojusten läpi suoraan sydämeen, paljastaa, haastaa, koskettaa. Hiljattain löysin Godfrey Rustin pääsiäiseen liittyvän runokokoelman Words from the Cross. Seitsemän runoa perustuvat seitsemään kertaan, jolloin Jeesus puhuu ristillä ollessaan.

Rust kertoo yrittäneensä kuvitella, mitä ehkä on liikkunut Jeesuksen mielessä, kun tämä puhuu viimeiset sanansa ristiltä. Runoillaan hän pyrkii tuomaan esiin välähdyksiä totuudesta ja ikuisuudesta kuoleman ja illuusion maailmassa.

Kaikella, mitä Jeesus teki tai sanoi, on merkitystä. Mikään ei ole Raamatussa sattumalta. Niinpä nämä viimeiset sanatkin ansaitsevat erityistä huomiota. Rustin inspiroimana pohdiskelimme Jeesuksen ristiltä lausumia sanoja

Teksti: Maria Turner, viimeinen osa Henna Huppunen

“Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”(Luukas 23:34)

Jeesuksen elämä ja opetukset olivat käsittämättömiä. Edes hänen opetuslapsensa eivät täysin ymmärtäneet mikä hänen tehtävänsä maan päällä todella oli. Jeesuksen päämäärä oli risti. Rustin runossa Jeesus pyytää anteeksiantamusta mm. Pilatuksen vaimolle, jonka omatunto miltei pilasi kaiken. “He eivät tienneet, mitä minä tein”.

Olenko minä joskus hyvää tarkoittaessani asettunut Jeesuksen suunnitelmia vastaan?

Me emme tiedä, mitä Jeesus tekee. Ja me emme tiedä, mitä itse teemme. Vasaran viimeisiin iskuihin päättyi ensimmäinen luomakunta – ja uusi, kestävämpi on jo tuloillaan. Isä, anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. He eivät tiedä, mitä he tekevät.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa.” (Luukas 23:43)

Jeesus lausuu nämä sanat oikealla puolellaan olevalle ryövärille. Anonyymi rikollinen, joka on viettänyt elämänsä pettäen muita, on saatu viimein kiinni. Himon jumala, jota hän palvoi koko elämänsä, sai hänet petettyä, varastaen tyydytyksen, elämän, tulevaisuuden. Hän olikin uhri.

Muistaako kukaan häntä, itkeekö hänen ristinsä juurella äiti, veli, ystävä?

Toivoton ryöväri on aitiopaikalla, kun todellinen Jumala tekee kuolemaa hänen vierellään. Paljastuu, että mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. “Jeesus, muista minua” on hänen viimeinen pyyntönsä. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Minun poikani on palannut kotiin! huutaa Tuhlaajapojan isä.

”Nainen, katso, poikasi!”
”Katso, äitisi!” (Johannes 19:26-27)

Nämä sanat Jeesus lausuu kärsivälle äidilleen ja opetuslapselleen Johannekselle. Koska Jumala tuli ihmiseksi, Hän ymmärtää jokaisen surun, menetyksen ja kyyneleen. Me suremme, koska elämme ajassa. Itkemme rakkaitamme, jotka eivät enää ole. Äiti, joka menettää lapsensa, tulee aina tuntemaan miekanpiston sydämessään.

Jeesus on palaamassa ikuisuuteen, jossa ei ole kyyneleitä. Mutta nyt hän kärsii katsoessaan äitiään ja pyytää ystäväänsä pitämään hänestä huolta. Jeesus valmisti paikan yksin jääneille ja surun murtamille: seurakunta on paikka, jossa saamme satakertaisesti takaisin jokaisen menetetyn ihmissuhteen.

Me tarvitsemme toista ihmistä. Osaisinpa niin kuin Jeesus katsoa kärsivää ja lohduttaa, tarjota kodin ja hoivaa.

”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”
(Matteus 27:46, Markus 15:34)

Kaikella on alku ja kaikella on loppu. Paratiisin jälkeinen maailma on epätoivon maailma, jossa Kuolema hallitsee. Epäily ja epäusko ovat tapojamme käsitellä käsittämätöntä. Rakkaittemme viimeisellä matkalla voimme vain kuvitella, mitä he nyt näkevät.

Minä en näe. Jos Jumala on rakkaus, missä Hän on pimeimmällä hetkellä? Miksi Hän on hiljaa? Mikä on tämä malja, jonka juon katkeraan loppuun saakka? Entä jos Jumala on vain illuusio? Siksi tarvitsen uskon silmiä.

Jeesus ei päästä irti: sinä olet minun Jumalani. Sinä olet vielä se, johon turvaan, jolta apua odotan. Vaikka Hän minut surmaa, minä toivon, minä ylistän, minä uskon.

”Minun on jano.” (Johannes 19:28)

Ristillä puhuu Jumala, alaston, runneltu, kykenemätön auttamaan itseään.

Minä haluan vahvan Jumalan. Ikuisen, viisaan, loistokkaan. Jumalan kuvana kuvittelen saavuttavani saman itsekin.

Mutta kun aika oli täytetty, Jumala syntyi ihmisen kuvaksi. Ja nyt hän tarvitsee minua. Jano.

Miten tiukassa onkaan avunantajan rooli. Haluan olla kykenevä, löytää vastauksia, tarjota ratkaisuja. Katso kuinka eheä ja hyvä olen, kuinka elämän langat ovat järjestyksessä minun taitavissa käsissäni!

Jeesusta seuratessa langat saavat tipahtaa. ‘Auta minua!’, avuttoman korahdus, tuo minut samalle viivalle kaikkien muiden elämänjanoisten kanssa. Joka juo Jeesuksen antamaa vettä, ei ole enää koskaan janoissaan.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” (Luukas 23:46)

Rakastan paksuja kirjoja ja komeita rakennuksia. Jeesus ei kirjoittanut sanojaan ylös, ei rakentanut muistomerkkiä. Hän ei jättänyt amuletteja eikä muistokaluja, ei hauta-aarteita, ei edes ruumista.

Mitä hän jätti jälkeensä? Mitä saan ihailla, kosketella, ikuistaa kameralla muistoksi? Hän olisi voinut voittaa koko maailman!

Jopa Jeesuksen vaatteet jäivät arpapelissä jaettavaksi.

Hän luotti sanansa tuulen viemään, kasvamaan sydänten hedelmälliseen maaperään. Hän luotti seuraajansa uudeksi perheeksi, seurakunnaksi. Kasvimaa ja perhe, niin helposti myrskyn riepoteltavissa, tuhottavissa. Onko hänen perintönsä liian heiveröinen?

Jeesus jättää henkensä. Minkä arvoinen se on? Mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?

Jeesuksen henki osti vapauden meille kaikille, paholaisen panttilainaamon vangeille. Jumalan käsiin luovutettuna siitä muovautuu uusi elämä jokaiselle joka uskoo.

Kun aikani tulee, minua ei korjaa kuolema eikä hauta. En mene tuntemattomaan, en pimeyteen, en seuraavaan maailmaan. Jättäydyn Jumalan käsiin. Ristin luota suunnistaessa kuolemakin on voitto.

”Se on täytetty!” (Johannes 19:30)

Kivi on siirretty pois haudan suulta. Ihmetyttää ja hämmentää. Jeesuksen ruumis ei ole siinä, missä se oli ollut. Kaksi enkeliä istuvat hänen paikallaan. Eivät sano mitään. Ja yhtäkkiä takana seissyt mies, jota Magdalan Maria luulee puutarhuriksi, puhuttelee häntä nimeltä. Ilo ja riemu jäävät vielä osittain hämmennyksen alle: onko se todella hän?

Tunteet heittävät kuperkeikkaa, maailma on valoisampi paikka kuin eilen. On vietävä viestiä, on juostava nopeasti. On kerrottava toisille jotain, mitä on vielä itsekin vaikea uskoa: ”Minä olen nähnyt Herran!”

Haudan tyhjyys on täytetty. Kuin lapsuuden leikki, jossa laiva on lastattu. Hauta on täytetty; ensin itkulla, sitten ihmetyksellä ja lopulta ilolla. Hauta on täytetty rukouksella, riemulla ja rohkeudella. Tehtävä on täytetty, tyhjät paikat ihmisten sydämissä on täytetty.

Se, mikä vielä perjantaina kuulosti turhalta ja tyhjältä lauseelta, saa tänään uuden merkityksen. Se oli sittenkin Jumalan suunnitelma. Valtava tappio kääntyi voitoksi. Se on täytetty. Kokonaan ja ääriään myöten, ylitsevuotavasti ja kaiken peittävästi. On armo – rakkaus, jota ei ansaittu. On asia, jota ei täysin ymmärrä.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Ja on usko, joka räjähtää eloon. Sydän on täynnä. Sekin on täytetty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *