Sometan, siis olen?

Joulurauha laskeutuu ilman tykkäyksiä. Some pysyy siellä, vaikka palaisit sinne vasta ensi vuonna.

Luin vuosia sitten haastattelun puutarhurista, jonka vastuulla oli vanha puutarha Isossa-Britanniassa. Haastateltava kertoi olevansa ylpeä työstään, sillä hän koki vahvasti olevansa osa pitkää historiallista jatkumoa.

Suuret puut elävät satojakin vuosia; niiden aikajana ulottuu paljon ihmiselämää, saati yhden ihmisen työuraa pidemmälle. Puutarhuri sanoi toteuttavansa vuosikymmenien ajalle laadittuja hoitosuunnitelmia osana puutarhurien ketjua. Siinä ei pienen ihmisen parane sooloilla, ettei tule tehtyä mitään peruuttamatonta.

Millainen olisi maailmamme, jos suhtautuisimme elämään, työhön ja ihmissuhteisiimme näin? Jos politiikkaa ei leimaisi neljän vuoden välein toistuvat vaalit ja jatkuva pelko uudelleenvalinnasta, joka painostaa poliitikkoja jättämään äkkiä oman kädenjälkensä? Jos yritysmaailmassa ei olisi paine tehdä koko ajan mullistavampia innovaatioita, ettei vain toinen vie paikkaani?

Entä jos tunne omasta sosiaalisesta statuksesta ei riippuisi tykkäyksien määrästä? Elämän tahti alkoi kiihtyä jo ennen sosiaalisen median keksimistä. Some on kuitenkin ulottanut kiireen ja riittämättömyyden tunnun myös siihen vapaa-aikaan, joka ennen oli turvassa vaatimuksilta.

Sosiaalinen media perustuu siihen, että meistä jää jälki jonnekin; ja mitä useampi jälki, sen parempi. Missä olit äsken, kenen kanssa, mitä teitte, söitte, puhuitte, näitte, koitte, tunsitte? Minua ei ole enää olemassa ilman, että päivitän kuvan ruoka-annoksestani ja heti perään yhteisselfien ruokaseurani kanssa. Keikalla käymistä ei lasketa ilman, että sieltä on videomateriaalia. Olen pudonnut yhteiskunnasta, ellen ota hetinyt kantaa jokaiseen nousevaan ilmiöön.

Hengästyttää. Minä katoan vähitellen biteiksi, kuviksi, merkinnöiksi. Milloin muka ehdin pysähtyä, hiljentyä, olla, hengittää, ajatella? Ihan oikeasti vain itsekseni. ”Olipa muuten ihana ilta, olin vaan. #ihanavaanolla #hygge” Jes, jo kymmenen tykkäystä!

Tällainen pikajuoksuelämä, valtavalla sykkeellä eteenpäin nytkähtelevä valtavirta vie helposti mukanaan. Se vaatii, pitää otteessaan, ei anna armoa. Citius, altius, fortius – eikä silti mikään riitä. Kaverilla on aina enemmän tykkäyksiä, paremmat menot ja hienommat fileet grillissä.

Kukaan ei osaa sanoa vielä edellisenä päivänäkään, pääseekö paikalle. Entä jos joku ilmoittaa vielä kiinnostavammasta tekemisestä?

Kiireinen, vaativa ajatusmaailma hiipii kaikkeen tekemiseemme: on vaikea sitoutua mihinkään. Kun kutsut ihmisiä tapahtumaan, kukaan ei osaa sanoa vielä edellisenä päivänäkään varmasti, pääseekö paikalle. Entä jos joku jossain ilmoittaa vielä jostain kiinnostavammasta tekemisestä?

Sosiaalisen median kanssa ei voi voittaa. Se on suunniteltu koukuttamaan ja sen se tekee. Sitä voi pelata, käyttää iloksi ja huviksi, hyödyksikin, mutta samalla se väistämättä syö miestä ja naista. Kävikö sinulle koskaan näin: aloit tekemään jotain muuta, mutta ajattelit ensin ”pikaisesti vilkaista Facebookin”. Tuntia myöhemmin huomaat, että klikkailet yhä linkkejä ja päivityksiä.

Kaverien kuulumisten kuuleminen on mukavaa. Huomaamatta oman ajan syöminen, niinsanottujen kohdennettujen sisältöjen tuijottaminen ja kasvava tarve klikata lisää ja lisää ei sitä tarkemmin ajateltuna ole.

Joulu tulee pian. Entä jos et kuvaisikaan tilillesi jokaista joulurientoa, kynttilänvaloa, koristepallon heijastusta ja lapsen koristelemaa piparia? Mitä jos laittaisit vain rauhaisan joulun toivotuksen ystävillesi – somessa ja sen ulkopuolella – ja hiljentyisit sitten joulun äärelle?

Some pysyy siellä, vaikka palaisit sinne vasta ensi vuonna. Kello hidastuisi, kun ei tarvitsisi kytätä keskusteluketjuja. Tykkäyksien sijaan voisit jakaa halauksia, emojien sijaan hymyjä, kommenttien sijaan puheluita.

Kävele metsään, puistoon tai kotipihaan ja katso puuta. Jos et pelkää muiden hymyjä, voit vaikka halatakin. Puu on hyvässä lykyssä seissyt paikallaan jo ennen sinua ja ainakin sillä on mahdollisuus elää pitkään sinun jälkeesi. Sen sijaan, että itse joudut olemaan koko ajan kaikki, voitkin nähdä itsesi hetkenä pitkässä jatkumossa.

Joskus on helpottavaa kokea pienuutta, huojentavaa päästää irti. Kun pysähtyy, näkee maiseman paremmin kuin ohikiitäessä. Jouluna jos koska on mahdollista löytää oma paikkansa suuressa kertomuksessa uudelleen. Käy rauhassa talliin, ihan kuin paimenet kaksituhatta vuotta sitten. Älä ota selfietä. Katso vain seimessä makaavaa lasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *