Kuva: Marja Kaarmila

Terveisiä (lähes) älylaitteettomalta vyöhykkeeltä

Puhelimeni on alkanut näyttää merkkejä vanhuudesta, ja joudun lähiaikoina pohtimaan uuden hankkimista. Olen jo aloittanut henkisen valmistautumisen, jotta kykenen aikanaan kohtaamaan puhelinkauppiaan. Mielessäni keskustelu menee jotenkin tähän malliin:

– Hei, tarvitsisin uuden puhelimen. Aika tavallisen. Ei kummempia ominaisuuksia.

– Hei, hienoa! Tässä onkin meidän uusinta mallistoa nähtävillä. Digidigiblueray ja etäsimulaattorinavigaattori.

– Hmm, etsin jotain vähän yksinkertaisempaa. Löytyisikö ihan tällaista ei-älyllistä laitetta?

– Ei sellaista enää kukaan käytä.

– Mä kuitenkin käyttäisin.

– Mutta tällä saat podcastäppsitjahäppsit suoraan omaan taskuun.

– Kiva. Haluan silti ihan tavallisen puhelimen.

– Selvä. Tästä ovesta pääsetkin viime vuosituhannelle. Kiitos ja hei!

Kuulun harvinaiseksi käyvään vähemmistöön: käytän pientä punaista nokialaista, jolla voi lähettää tekstiviestejä ja soittaa puheluita. On siinä kalenterikin, mutta jos kirjoitan sinne muistutuksia palaverissa, minulle nauretaan. Ostin sen alkuvuonna 2010, se on pudonnut ja hajonnut lattialle lukuisia kertoja ja yksivuotias on teroittanut siihen hampaitaan, mutta minkäänlaisia hoitotoimenpiteitä ei ole tarvittu.

Puhelin on kulkenut mukanani elämäni suurten muutosten vuosina: olen mennyt kihloihin, naimisiin, muuttanut ulkomaille, muuttanut takaisin Suomeen, tehnyt pari gradua, saanut lapsen ja neljä vuotta myöhemmin vielä toisenkin. Edes akkua ei ole tarvinnut vaihtaa.

Joskus älypuhelittomuus aiheuttaa mutkia yhteydenpitoon. Silti koen eläväni jollain hieman levollisemmalla vyöhykkeellä. En ole digimaailman yläpuolella, lähinnä sen reuna-alueilla. Se on monelle hämmentävä valinta tällaisessa maailmassa, jossa fear of missing out, paitsi jäämisen pelko, vaanii rauhallisintakin hetkeä.

Kun ei omista tiettyjä viestintäkeinoja, on helppoa jäädä joskus levollisen tavoittamattomiin.

Minulle usein luetellaan pitkiä litanioita kätevistä toiminnoista, jotka kaikki sisältyvät älypuhelimeen. Samalla perustellaan, miksi se on niin korvaamaton. Yleinen vaatimus tuntuu olevan, että tunnustaisin nämä ominaisuudet. Jään toisinaan miettimään, mistä tämä puolustelun tarve kumpuaa, minähän tässä kuulun vähemmistöön. Onko älylaitteen omistamisen ilosta tullut jo pakko? Alkaako palvelijasta tulla isäntä? Joskus, kun puhelimestani tulee puhe, tuntuu siltä, että olen luvattomasti lomalla. Sen sijaan, että päivystän somea, istunkin neulomassa.

Uudet laitteet ovat liian käteviä. Se on suurin syyni pitää niihin pieni välimatka, sillä en usko olevani sen enempää immuuni älypuhelimen koukuttavuudelle kuin muutkaan. Samalla tiedän stressaantuvani, jos minulta odotetaan digitaalista reaaliajassa reagointia jokaisena päivän hetkenä. Kun ei omista tiettyjä viestintäkeinoja, on helppoa jäädä joskus levollisen tavoittamattomiin.

Pienten lasten äitinä vaatimuksia reaaliajassa reagointiin riittää. Jotta ehdin joskus myös vastata miehelleni, ystävilleni saati itselleni, ei minulla ole aikaa digiloikkaan. En ole ihan yksin ajatuksineni, tunnen ainakin kaksi muuta tämän vyöhykkeen asukasta. Meitä on vielä!

Niinpä kerään päättäväisyyttä, jotta en joudu kävelemään puhelinkaupasta tyhjin käsin ulos. Jos seuraavakin puhelimeni palvelee moitteetta lähes yhdeksän vuotta, en juuri muuta kaipaa. Jos se on vielä pieni ja punainen, kyseessä on unelmieni laite. Saankohan itse säveltää siihen soittoäänen?

1 Comment

  • Täällä myös yksi älyttömän puhelimen tyytyväinen omistaja! Pidä pintasi siellä puhelinkaupassa!

Comments are closed.