Uskallatko lohduttaa?

Toisen lähelle tulemisessa on riskinsä. Kun ystävä tarvitsee tukea, riski kannattaa ehkä ottaa.

Ystäväni kertoo Facebook-päivityksessä voimien olevan lopussa. Hänestä tuntuu, ettei enää jaksa taistella.

Yritän keksiä jotain lohduttavaa kommentoitavaa. Kaikki “perustsempit” löytyvät jo viestiketjusta muiden muotoilemina: voimia, siunausta, kyllä kaikki vielä kääntyy paremmaksi… Lopulta päädyn kirjoittamaan: “Olet tärkeä! <3”

Illalla alan miettiä, riittävätkö minun ja muiden virtuaaliset toivottelut lohduksi ystävän vaikeaan tilanteeseen. Onkohan hänellä ketään, jonka kanssa jutella tilanteesta? Pitäisikö minun ottaa yhteyttä, vaikka soittaa?

Mitä jos apuni ei kelpaakaan?

Olen surkea lohduttaja. Luulen, että suurin osa meistä on – toisen hädän tai surun edessä olo on usein neuvoton. Siksi mieleni löytää tosipaikan tullen liudan tekosyitä olla astumatta oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

En tiedä mitä sanoisin. Nolaisin vaan itseni. Ehkä yhteydenottoni vain pahentaisi tilannetta. Ehkä ystävää ärsyttää, kun kuvittelen voivani olla avuksi.

Ajatus torjutuksi tulemisesta tekee kipeää. Suhtautumiseni muuttui, kun erään kerran tajusin kestäväni itse kyllä torjutuksi tulemisen häpeän, vaikka se kirpaiseekin. Ystäväni taas ei välttämättä kestä, jos kukaan ei ota yhteyttä. Ehkä kestää, ehkä ei – en halua jäädä toimettomana odottamaan, miten käy.

Kestän kyllä itse torjutuksi tulemisen häpeän. Ystäväni taas ei välttämättä kestä, jos kukaan ei ota yhteyttä.

Mietin, kumpi kaduttaisi enemmän: se, että otin yhteyttä ja tulin torjutuksi, vai se, että jätin toimimatta silloin kun aavistin, että toinen tarvitsisi ystävää?

Ehkä myös ystäväni pelkää torjutuksi tulemista – sitä, ettei kenelläkään ole aikaa ja halua olla tukena. Ehkä hän ei siksi kehtaa osoittaa avunpyyntöään henkilökohtaisesti kenellekään, vaan huutaa sen Facebookin tai muun somekanavan hälinään.

“Joku toinen varmaan auttaa”

Aina toisinaan näkee uutisia siitä, että sairaskohtauksen saanut ihminen on joutunut makaamaan julkisella paikalla pitkään ilman apua, vaikka paikka kuhisee ihmisiä.

Väkijoukossa yksittäisen ihmisen on helpompi sivuuttaa avuntarve ja livetä lähimmäisen auttamisesta ajatellen: Varmasti joku on jo kysynyt, onko joku hätänä. Muut viisaammat ovat varmaan arvioineet, ettei hätää ole. Minun ei tarvitse.

Facebook-päivitys, joka näkyy monelle ihmiselle, on hieman samantapainen ansa: helposti tulee ajateltua, että varmaan joku toinen ottaa yhteyttä. Tuolla kaverilla on läheisempiäkin ystäviä kuin minä, he varmasti ovat tukena.

Jos minä ajattelen näin, on hyvin todennäköistä, että kaikki muutkin ajattelevat, ja tuki jää saamatta. Sitä paitsi harvoin ystävällisiä yhteydenottoja on liikaa – hyvä vain, jos joku muukin toimii minun lisäkseni. Itse asiassa, jos tilanne vaikuttaa pahalta, voisin jopa tsempata muitakin yhteisiä ystäviämme kysymään kaverin vointia.

Uskalla olla hiljaa

Päätän laittaa ystävälle viestin. Mutta mitä ihmettä voin sanoa? Mistä minä tiedän, mikä juuri hänelle toisi lohtua? Kuinka löytäisin sanat, jotka saavat hänet jaksamaan tämän päivän?

Voi olla, että avuton lohduttaja onkin itse asiassa vahvoilla. Kun omat sanat ovat vähissä, on helpompi asettua kuuntelijan rooliin. Jo pelkkä kuulluksi tulemisen kokemus voi helpottaa kärsivän taakkaa. Viisauksien ja toivotusten sijaan voisin siis kysyä: miten jakselet?

Mailis Janatuinen pohtii kärsimystä ja lohdutusta Jobin kirjan pohjalta kirjassaan Ja Herra otti – Jobin kirjan selitys. Kärsivä ihminen ei jaksa kuunnella pitkiä puheita. Hänen pitää antaa itsensä puhua”, hän kirjoittaa.

Lohdutuksen ytimessä ei lopulta ole oikeiden sanojen löytäminen vaan läsnäolo.

“Kuuntele aivan erityisesti tunteita. Niitä ei ehkä sanota ääneen, mutta niiden kuuleminen on avainasemassa, jotta asioistaan puhuva tuntisi itsensä ymmärretyksi: ‘Tämä ihminen tajuaa, miltä minusta silloin tuntui / nyt tuntuu!’”

Usein kuulee sanottavan, että lohduttamisessa tärkeintä on toisen rinnalla oleminen – vaikka sitten olisi vain hiljaa. Yhdessä hiljaa oleminen kuulostaa vaivaannuttavalta, mutta on kokeilemisen arvoiselta. On helpottavaa tietää, ettei lohdutuksen ytimessä lopulta olekaan oikeiden sanojen löytäminen vaan läsnäolo.

Janatuinen muistuttaa, että Jumalan sanasta kumpuava lohdutus ei ole koskaan tyhjää tai perusteetonta. Avuton lohduttaja voi vaikka kysyä rukouksessa Jumalalta, mikä raamatunkohta sopisi läheiselle tähän tilanteeseen.

Kun rinnalla oleminen tekee kipeää

Lohduttamisen suurin riski taitaa olla se, että onnistuukin saavuttamaan toisen luottamuksen ja pääsee vastaanottamaan hänen pahaa oloaan. Kärsivän lähimmäisen kuuntelu ei nimittäin ole helppoa.

Vastoinkäymisten uuvuttama voi olla katkera, eikä hän välttämättä jaksa olla kohtelias. Hän voi paukauttaa suoraan päin tukijan naamaa jotakin sellaista, mitä tämä ei olisi odottanut kuulevansa. Silloin luonnollinen reaktio olisi loukkaantua ja lähteä pois. Toinen jää jälleen yksin pahan olonsa kanssa.

Toista tukiessa voi käydä niinkin, että omat tunteet ja pelot nousevat pintaan. Pahimmassa tapauksessa lohdutettava joutuukin tahtomattaan lohduttajan rooliin, kun toinen alkaa purkaa hänelle omia kriisejään.

Lohduttajan ei kannata olettaa pääsevänsä paistattelemaan hyväntekijän autuudessa.

On hyvä tunnustella rehellisesti, onko oma elämä sen verran tasapainossa, että pystyy ottamaan vastaan toisen tunteita. Omista rajoista on pidettävä kiinni, muuten tuen tarvitsija saattaa vahingossa vetää tukijan mukanaan syviin vesiin.

Selvää on, ettei lohduttajan kannata olettaa pääsevänsä tapaamisen jälkeen paistattelemaan hyväntekijän autuudessa. Rinnalla olemisesta ei välttämättä saa kiitosta, eikä sen toiselle tuoma apu ehkä näy ulospäin. Oma olo saattaa sen sijaan olla entistä neuvottomampi.

Täydellisen lohdun lähteelle

On tilanteita, joihin lohdun tuominen tuntuu mahdottomalta. Jumala pystyy silloinkin antamaan surevalle tai kärsivälle ihmiselle rauhan.

Ella Luoma kysyi Twitterissä ei-uskovilta tutuiltaan, miltä tuntuu kuulla, että joku rukoilee heidän puolestaan. Moni piti sitä kauniina eleenä tai vähintäänkin ok:na. Jonkun mielestä taas ajatus oli vaivaannuttava ja surullinen.

En voi tietää, mitä minun ystäväni asiasta ajattelee – ellen sitten kysy. Voi olla, että häntä lohduttaisi suuresti tieto siitä, että joku muistaa häntä ja pyytää hänelle sinnikkäästi apua Jumalalta.

Onneksi voin rukoilla toisen puolesta salaa niin paljon kuin vain jaksan ja ehdin.

Vielä koskettavampaa on päästä kasvokkain jonkun siunattavaksi. Rukouksen ehdottaminen tässä ja nyt voi tuntua jännittävältä uskovienkin kesken, saati sitten jos toinen ei ole ilmaissut kiinnostusta uskonasioihin. Mutta mitä menetettävää minulla on?

Jos ystävä ei halua kuulla sanaakaan Jumalasta, on surkean lohduttajan olo toki entistä surkeampi. Jumala pysyy silti minun, lohduttajan, kanssa ja voi ohjata siinä, miten tehdä toisen olosta helpompi. Onneksi voin myös rukoilla hänen puolestaan salaa niin paljon kuin vain jaksan ja ehdin.

Nelli on helsinkiläinen viestintätyöläinen ja Ruut-lehden päätoimittaja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *