Vauvan syntymä veti pimeyteen

Siinä hän vihdoin on. Untuvaisena, hauraana – silti niin elinvoimaisena. Tummat hiukset saavat hänet näyttämään peikonpoikaselta. Hän on suloinen. Hän on täydellinen. Minun sydämenlyönneistäni kasvanut aarre, jota pidän sylissäni epävarmasti ja ihmetellen.

Kuluu muutama viikko. Lapseni ei nuku, minäkään en enää nuku. Yöt ja päivät muuttuvat loppumattomaksi kierteeksi, jota en saa auki. Iltarukoukseni on lyhentynyt äänettömäksi huokaukseksi: Anna minun nukkua. Ilta illalta se muuttuu epätoivoisemmaksi, lopulta suorastaan raivoisaksi huudoksi: Miksi teet tämän minulle? En minä tällaista halunnut!

Olen pudonnut suoraan pimeään. Minulla on täydellinen vauva, jota kohtaan tunnen jotain niin kiellettyä, etten haluaisi edes ajatella sitä. Yhtäkkiä ymmärrän äitejä, jotka vuosituhansien ajan ovat kätkeneet lapsiaan metsiin, kantaneet luostareiden porteille tai paenneet itsetuhoisesti omaa pimeyttään.

Olen kuullut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, jossa äiti ihmettelee, miksei mikään ole hyvin. Minun elämässäni kaikki olisi hyvin, jos lapsi katoaisi jonnekin. Sitä ei saa sanoa ääneen. Sitä ei voi sanoa ääneen. Se on liian kauhistuttava ajatus.

Minun elämässäni kaikki olisi hyvin, jos lapsi katoaisi jonnekin. Se on kauhistuttava ajatus.

Minä halusin äidiksi. Minä kuvittelin olevani hyvä äiti. Ja nyt olen tässä enkä halua olla äiti ollenkaan. Tekisi mieli repiä kaikki onnittelukortit. Miksei niissä lue otan osaa? Mitä onnellista tässä on?

Sanon varovasti neuvolassa, etten oikein saa nukuttua. Avunpyyntöni jää liian vaisuksi. Kukaan ei ota minusta koppia, vaikka niin toivoin. Kotona en tule kuulluksi. Vauvat valvottavat, koeta sopeutua.

Tiesin, että vauvat saattavat valvoa öisin. Mutta en tiennyt, miltä tuntuu monen kuukauden univaje. En tiennyt, miltä tuntuu pelätä. Vähäisinä yön tunteina näen unia siitä, että laitan lapseni pesukoneeseen. Voisinko todella laittaa? En enää tiedä sitäkään.

Menee liian pitkä aika ennen kuin saan apua. Alkaa hidas toipuminen. Alkaa äidiksi opetteleminen. Kaiken yllä leijuu häpeä, joka ei tunnu haihtuvan. Muistot ovat kipeitä.

Vuosien jälkeen lajittelen lapseni vanhoja vaatteita kierrätystä varten. Vaatteet eivät ole vain vaatteita. Ne ovat unelmia, unettomuutta ja unohdettuja tunteita. Romahdan varaston lattialle itkemään niitä itkuja, jotka aikanaan jäivät itkemättä. Katson armollisesti sitä äitiä, joka napitti lumiukkohaalarin neppareita ja mietti, miten selviää iltaan. Silitän hänen päätään ja sanon: Ne ajatukset eivät olleet sinun ajatuksiasi. Ne olivat sairauden mukanaan tuomia. Sinä olet riittävän hyvä äiti. Sinä kelpaat.

Pakkaan vaatteet pussiin ja annan ne eteenpäin seuraavalle. Rukoilen kaikkien masentuneiden äitien puolesta. Että he uskaltaisivat sanoa, miten pahalta tuntuu. Että he saisivat apua. Että he saisivat levätä Luojansa sydämenlyönneissä.

10 faktaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta:

  1. Noin joka kymmenes synnyttäjä sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
  2. Mielialaan vaikuttavat mm. hormonaaliset muutokset ja vauvan tuoma kuormitus.
  3. Masennus vähenee yleensä ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen.
  4. Masennusoireita voi esiintyä myös lapsen isällä.
  5. Muutaman päivän mittaisen herkistymisen kokee yli puolet synnyttäneistä – se ei vielä ole masennusta.
  6. Joskus masennus pitkittyy tai uusiutuu myöhemmin.
  7. Useimmat toipuvat siitä kokonaan.
  8. Alakulosta, itkuisuudesta ja toivottomuudesta on syytä kertoa neuvolassa, vaikkei olisi varma, onko kyse masennuksesta.
  9. Neuvolat tarjoavat keskustelutukea ja kotiapua, mutta joskus sitä on osattava vaatia.
  10. Olet kaiken avun ja tuen arvoinen, olitpa masentunut, väsynyt tai muuten vain neuvoton!

Lähde: THL

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *