”’Eteenpäin!’ sanoi mummo lumessa.” Sanonta on suoraan oman, jo edesmenneen teräsmummoni elämästä. Vuosia sitten hän mursi jalkansa mökillään kaukana pohjoisessa, sai itsensä jotenkin hangen poikki tien reunaan, josta hänet sitten joku ohiajanut noukki kyytiin ja vei sairaalaan. Liekö ollut ennen kännykkäaikaakin.
Tällaisia sankaritarinoita, tosia ja keksittyjä, kerrotaan Suomessa mielellään, ylpeinä sisukkaasta menneisyydestämme. Niiden sanoma on, että ei saa valittaa turhista, vastoinkäymiset karaisevat, entiset sukupolvet ovat selvinneet paljon suuremmistakin haasteista valittamatta, vahva pitää olla.
Ihmisellä onkin hyvä olla periksiantamattomuutta sopivassa määrin. On tarpeellinen taito niellä joskus pettymykset ja tsempata eteenpäin. Harva saavutus on tullut ilman minkäänlaisia ponnistuksia, harva äiti synnyttänyt ilman pientäkään kipua. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.
Tarkoitus ei ehkä ole vähätellä, mutta sellaiseksi suruvertailu nopeasti kääntyy.
Olen törmännyt viime vuosina toistuvasti asenteeseen, jota olen alkanut kutsua suruvertailuksi. Jos ihminen kertoo itseään kohdanneesta onnettomuudesta, aina löytyy joku, joka vastaa siihen tarinalla vielä kurjemmasta kohtalosta, omasta tai toisen. Tarkoitus ei ehkä ole vähätellä, mutta sellaiseksi suruvertailu nopeasti kääntyy. Aina löytyy joku, jolla menee vielä huonommin, mitä sinä siinä murehdit.
Olemmeko oikeastaan surukateellisia? Toisaalta pitäisi olla sisua eikä kukaan halua näyttäytyä heikkona. Toisaalta kaikki haluavat tulla tunnustetuksi omana itsenään, myös heikkoina ja haavoittuvaisina. Jos yksi uskaltautuu kertomaan surustaan, siitä seuraa parhaassa tapauksessa kanssaihmisten myötätunto.
Niin kuin syliin haluavan lapsen on vaikea kestää sitä, että sisarus valtaa äidin sylin ratkaisevalla hetkellä, ehkä meidän aikuistenkin on joskus vaikea kestää myötätuntoa toiselle silloin, kun itsekin sitä salaa kaipaisi. Minäkin haluaisin tulla nähdyksi. Minäkin haluaisin tulla lohdutetuksi. Jos itse puskee vain eteenpäin, vaikka sisällä välillä itkettäisi, ei myötätuntoa välttämättä osaa sallia muillekaan.
Kuinka tällaisesta pattitilanteesta päästään eteenpäin? Kun surua vähätellään tarpeeksi monta kertaa, alkaa tuntua siltä, ettei suremiseen ole oikeutta.
Kun surua vähätellään tarpeeksi monta kertaa, alkaa tuntua siltä, ettei suremiseen ole oikeutta.
Suru ei kuitenkaan katoa tukahduttamalla, vaan jää pinnan alle aaltoilemaan. Se kertautuu, kasvaa ja pulpahtaa esiin odottamattomalla hetkellä, jolloin siihen on jälleen tartuttava. Pahimmillaan tällainen suru lamaannuttaa. Jos taas surulle saa ottaa aikansa, sen kanssa voi oppia vähitellen elämään.
Menneet sukupolvet eivät ehtineet suremaan, kun sodan jälkeen piti jälleenrakentaa ja tehdä työtä vuorotta. Eivät nekään surut silti tyhjiin rauenneet. Moni kantaa yhä, sukupolvesta toiseen, esi-isien ja -äitien suruja.
Entä jos oppisimmekin edeltävien sukupolvien tarinasta paitsi sisua, myös sen, ettei suruja kannata tukahduttaa? Entä jos oppisimme paitsi kertomaan omista suruistamme, myös tuntemaan myötätuntoa toisten suruja kohtaan?
Entä jos Paavalin ohjeen (Room. 12:15) mukaan iloitsisimme iloitsevien kanssa ja itkisimme itkevien kanssa? Ehkä lapsemme saisivat aikanaan kantaa vain omat surunsa, eivät enää perintönä tulleita. Ehkä he myös oppisivat lohduttamaan toisiaan.
Kuva: Lina Forsblom
