Jumala armahtaa, minä en

Kuvittelen usein, että olen oikeassa. Minähän se olen aina niin hyvä ajattelemaan ja toimin esimerkillisesti. Joopa joo. Oikeasti minäkin teen usein virheitä.

Kenelläkään ei ole valtaa tuomita muita. Älytön määrä mölinää on silti saatu aikaan pohtimalla, kuka on omasta mielestä oikea kristitty ja kuka ei.

Huomaan joskus ajattelevani, ettei joku ihminen ansaitse arvostustani. On erityisen helppoa paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia. Ja jos ei osaa nähdä vaikuttimia niiden taustalla, on vaikea myöskin ymmärtää toisen toimia ja asettua hänen asemaansa.

Jokainen haluaa tuntea olevansa hyvä, kelpaava ja onnellinen, ja joskus rakentavat keinot siihen ovat jääneet elämän eväsrepusta. Syntiä tehdään usein siksi, että kärsimme itse vielä tätä syntiä suuremmasta kivusta. Silloin täytämme omaa tyhjyyttämme tavalla, joka tuottaa ympärillemme kärsimystä. Rakkaudettomuus ajaa meidät rikkomaan Jumalaa, itseämme ja toisiamme vastaan lukemattomin eri tavoin.

On erityisen helppoa paheksua muita synneistä, jotka eivät ole itselle tavanomaisia.

Raamatun profeetta Joona kieltäytyi aluksi saarnaamasta Ninivessä parannusta, koska pahat niniveläiset eivät hänen mielestään ansainneet rakastavan Jumalan anteeksiantoa. Joona sanoi, että tietää kyllä Jumalan olevan armollinen ja valmis luopumaan rangaistuksesta. Se, että Jumala pitäisi huolta pahoista niniveläisistä, oli vain hänelle liikaa.

Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä aloittaa alusta. Jumala on tullut täyttämään sydämen tyhjyyden ja rakastanut meitä ensin, jotta myös me rakastaisimme. Profeetta Joona joutui meripedon vatsaan kolmeksi päiväksi ja kolmeksi yöksi, ja samoin oli Jeesuskin haudassaan kolme päivää ja kolme yötä.

Joona ei missään vaiheessa kiellä Jumalaa tai hänen suuruuttaan. Hän kertoo laivassa rehellisesti pakomatkansa syyn ja tunnustaa Herran. Kalan vatsassa ollessaankin hän on varma, että Jumala voi pelastaa hänet.

Ehkä Joona koki, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta.

Ehkä Joonan suuttumus ja katkeruus oli tunnetta siitä, että muille annettava armahdus pienentäisi hänen ja Jumalan suhdetta. Ehkä Joona pelkäsi kuin tuhlaajapojan mustasukkainen isoveli, että hänelle itselleen ei anneta tarpeeksi ja että hänestä ei välitetä.

Ja jos Jumala ei välitä minusta, mitä millään on enää väliä? Yhtä hyvin Jumala voi silloin ottaa minun henkeni. Ehkä raivon, katkeruuden ja yksinäisyyden erämaan keskeltä löytyy myös suurin läheisyys – sinun käsiisi minä annan henkeni. Näin sanoi ja koki myös Jeesus ristillä.

Jumala sanoo minulle samaa kuin tuhlaajapojan veljelle: Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun sisaresi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.

Annetaan niiden kivien olla.