Tuttava pyytää palvelusta. Hän tarvitsisi ammattiosaamistani. Vau, hän muisti, että osaan tuon asian ja luottaa osaamiseeni! Olen tosi otettu siitä, että hän kysyi juuri minua.
Toisaalta muiden käynnissä olevien projektien kanssa on jo tuntunut, ettei aika riitä mihinkään. Olisi ihanaa, jos iltaisin olisi aikaa vaikkapa käpertyä sohvalle romaanin kanssa.
Mitä vastaan tuttavalle? En varmasti ole ainoa, jolta helposti livahtaa ”Onnistuuhan se!”, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa kunnolla. Jälkeenpäin seuraa ahdistus, kun tajuan, että sinänsä kiva asia, johon tuli lupauduttua mukaan, tuokin kaiken muun kivan päälle lisättynä kiirettä ja väsymystä.
On tärkeää osata sanoa ei. Taidosta on kuitenkin apua vasta sitten, kun kykenee myös tunnistamaan, milloin kieltävä vastaus olisi paikallaan.
Houkuttelevasta hommasta on usein vaikea kieltäytyä. Kun oikein innostuu jostakin, saattaa hetkeksi unohtaa, että omat voimat ja aika ovat rajalliset. Mutta miksi niin usein tulee kuin vahingossa suostuttua johonkin, mikä ei oikeastaan edes kiinnostaisi?
On tärkeää osata sanoa ei. Taidosta on kuitenkin apua vasta sitten, kun kykenee tunnistamaan, milloin kieltävä vastaus olisi paikallaan.
Momastery-blogissa oli hyvä kirjoitus aiheesta. Siinä todettiin, että ihminen ei ole kovin nopea ajattelemaan: sillä hetkellä, kun meiltä pyydetään jotakin, emme useimmiten kykene heti hahmottamaan kaikkia niitä seurauksia, joita myöntävä (tai kieltävä) vastaus toisi tullessaan. Silloin tulee helposti annettua se vastaus, jonka uskoo miellyttävän kysyjää, ja samalla ehkä ohitettua omat tarpeet.
Jutun kirjoittaja oli kehittänyt näitä tilanteita varten ”vakiovastauksen”, jolla voi hankkia itselleen lisää harkinta-aikaa kuulostamatta kuitenkaan tylyltä tai epäröivältä. Vastaus meni suunnilleen näin: ”Kiitos kun kysyit! Mietin asiaa ja palaan siihen.” Kun pyyntöä pääsee harkitsemaan ajan kanssa ja omassa rauhassa, sosiaalisen tilanteen synnyttämät paineet eivät pääse vaikuttamaan liikaa päätökseen. Silloin on helpompi myös kuulostella, onko minulla todella aikaa ja voimia tähän.
Joskus huomaan vastanneeni myöntävästi vain siksi, etten keksinyt mitään hyvää selitystä kieltäytymiselle. On ehkä epämääräinen tunne siitä, etten haluaisi suostua ehdotettuun asiaan, mutta on vaikea saada kiinni siitä, miksi. Tai syy tuntuu niin hölmöltä, ettei sitä viitsi sanoa ääneen (kuten se, että suosikkisarjasta tulee uusi jakso juuri sinä iltana, kun pitäisi olla muualla).
On ollut mullistavaa tajuta, ettei omia valintoja tarvitse aina kyetä perustelemaan muille. Kieltäytymiseen riittää pelkkä ei. Jos se tuntuu liian tylyltä, sitä voi täydentää vaikka sanomalla ”täytyy harmiksi kieltäytyä”. Jos toinen kysyy syytä, voi sanoa vaikka ”en juuri nyt pysty”.
Välillä tekee hyvää luopua jostakin itselle tärkeästä, vaikkapa hetkestä suosikkisarjan äärellä, ja antaa aikansa toisen auttamiseen. Mutta jos luopumisesta tulee vakiojuttu, auttaminen alkaa maistua katkeralta. On pelkästään omalla vastuullani pitää huolta omasta jaksamisestani ja siitä, että kalenteriin jää riittävästi tilaa vapaalle olemiselle ja itseä virkistäville asioille. Tuskin kukaan edes haluaa saada apua henkilöltä, joka auttaa hampaat irvessä.
Kiitos tekstistäsi!
Kieltäytyminen on minullekin erittäin vaikeaa ja oli erittäin mukava kuulla rakkauden täyteisiä sanoja lyhyen mutta tärkeän ”Ei”n merkityksestä. Heräätköön meissä jokaisessa aavistuksia siitä mitkä näistä useista eteen tulevista pyynnöistä ovat juuri meille tarkoitettuja tehtäviä. Tätä pyytämällä voi vastuuta myös omasta jaksamisesta jakaa Jumalalle, mistä hän varmasti ilahtuu. Kiitos vielä!
Kiitos kommentistasi ja mainiosta lisäyksestä! Jumalalla on tosiaan paras tieto siitä, mihin kaikkeen meidän kannattaisi jakaa aikaamme ja voimiamme. Joskus siitä voi saada aavistuksia kyselemällä asiaa rukouksessa ja rauhoittumalla tunnustelemaan, tuoko tarjolla oleva tehtävä omaan mieleen rauhaa ja iloa vai levottomuutta.