Mistä tiedän, olenko tarpeeksi hyvä vanhempi? Moni äiti ja isä ottaa asiasta aivan turhia paineita.
”Joko teillä säästetään lasten terapiaa varten?”
Vitsi voi olla huono, mutta aika moni pienten lasten vanhempi naurahtaa sille silti. Nauru kenties paljastaa ajatuksen, jota ei uskalla ääneen sanoa: Onko musta näiden lasten vanhemmaksi? Entäs jos oon mokannut jotain pahasti jo nyt?
Viimeisen vuoden aikana sama teema on tullut vastaani monissa keskusteluissa tuttujen pienten lasten vanhempien kanssa. Lapset ovat ehkä syntyneet melko pienellä ikäerolla, ja vanhemmat ehkä olleet melko yksin kantamassa vastuuta kasvatuksesta. Lopputuloksena monista tuntuu siltä, että tämä riittää: kiitos, ei enempää lapsia.
Joskus ehkä haaveiltiin isommastakin perheestä, mutta kahden (tai joskus jo yhden) lapsen jälkeen tuntuu, että touhulle on laitettava piste. Syynä on usein tunne, jonka yksi äiti sanoitti näin: “Tuntuu, ettei musta vaan kertakaikkiaan riitä useammalle enää. En pysty hoitamaan useampaa lasta hyvin.”
Jääkö toiselle lapselle aikaa?
“Mikähän psykopaatti tästäkin tulee?”, sanoi eräs tuttava – lempeästi kyllä – ja tarkoitti vauvaansa. Hänestä tuntui, ettei hän ehtinyt huomioida vauvaa tarpeeksi, kun uhmaikäinen esikoinen vei leijonanosan ajasta. Toisaalta ahdisti, kun ei esikoisenkaan kanssa enää ehtinyt askarrella niin kuin ennen.
“Mä oon varmasti aiheuttanut sille psyykkisiä vammoja”, totesi toinen äiti esikoisestaan. Nopeaan tahtiin syntyneet nuoremmat sisarukset veivät äidiltä hetkittäin kaikki voimat, eikä suorituskyky riittänyt omien kriteerien täyttämiseen. Sanoissa on mukana huumoria, mutta samalla viiltävä terä.
YLE uutisoi jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan lasten saaminen alle kahden vuoden ikäerolla lyhentää sekä äidin että isän eliniänodotetta. Tutkijat arvelivat, että pienten lasten hoitamiseen liittyvä stressi selittää asiaa. Silti monet vanhemmat pitävät alle kahden vuoden ikäeroa ihanteellisena.
Jäin miettimään tutkimusta. Mikä vanhemmuudessa väsyttää? Arki tietysti: rikkinäiset yöt ja hektiset päivät, taaperon uhmapuuskat karkkihyllyllä tai korvasärkyään valvova vauva vievät hetkittäin mehut kenestä tahansa. Väsymyskö saa meidät pelkäämään, että turmelemme tahtomattamme lapsen henkisen hyvinvoinnin?
Riittävän hyvä on tarpeeksi
On kai väistämätöntä, että äiti tai isä huolehtii, onko osannut rakastaa lastansa riittävästi. Sanotaan, että se jopa on hyvän vanhemmuuden merkki; herkkyyttä lapsen tarpeille. Voiko kuitenkin käydä niin, että aikuinen herkistyy asialle liikaa? Psykologi ja lastenpsykoterapeutti Saara Saulio on huomannut, että tänä päivänä moni tarkastelee omaa vanhemmuuttaan turhankin kriittisesti.
– Vanhempana on luontaisesti herkistynyt näille teemoille ja saattaa jäädä turhaan kantamaan syyllisyyttä. Omat, joskus tiedostamattomatkin lapsuusajan kokemukset vaikuttavat vanhemmuuteen. Ne voivat myös vääristää turhaan näkökulmaa.
Riittämättömyyden tunteiden käsittelyssä auttaa sen pohtiminen, mistä ne kumpuavat.
– Nykyaikana tietoa lapsen kehityksestä on tarjolla runsaasti ja toisaalta tukiverkostoja on monella liian vähän. Yhteiskunnan vaatimustaso on suuri kaikilla elämän sektoreilla: herkästi voi tuntua myös, ettei syö oikein, liiku oikein tai tee töitä oikein. Mikään tavallinen ei tunnu riittävän, vaikka vanhemmuudessa se ”tavallinen” on usein sitä parasta.
– Täydellisyyteen pyrkivän vanhemman olisi hyvä löysätä tavoitteistaan. Riittää, kun olet “riittävän hyvä”. Lapsen kasvu tapahtuu usein juuri pettymyksistä.
Mikään tavallinen ei tunnu riittävän, vaikka vanhemmuudessa se ”tavallinen” on usein sitä parasta.
Mistä sitten tietää olevansa riittävän hyvä vanhempi?
– Jos perheessä on iloa ja huumoria, se kertoo usein siitä, että tilanne on hyvä. Huolta herättävät lapsen selkeä laiminlyönti, pilkkaaminen, mitätöiminen, huomiotta jättäminen ja ikätasolle sopimattomat odotukset. Vanhemman hoitamaton mielenterveys- tai päihdeongelma muodostaa ison riskin lapsen psyykkiselle kehitykselle, samoin parisuhdeväkivalta, Saulio sanoo.
Vaikka edellä mainitut asiat ovat vakavia ja niihin on syytä puuttua, Saara Saulio painottaa, etteivät nekään välttämättä pilaa lapsen loppuelämää.
– Toiset lapset ovat hyvin herkkiä normaaleillekin asioille, toiset taas sitkeitä ja toipuvat hyvinkin hankalista olosuhteista. Sekin vaikuttaa, miten hyvin vanhempi kykenee huomaamaan näitä asioita ja hakemaan tarvittaessa apua. Myös turvallisella lähiverkostolla on iso merkitys.
Jätä nettikeskustelut omaan arvoonsa
Voiko hyvästä vanhemmuudesta tietää liikaa? Ehkä ei, mutta tietoa pitäisi osata käyttää oikein. Sillä mitä enemmän saa tietoa, sitä enemmän tietää, missä kaikessa saattaa mokata. Siitä voi syntyä stressi ja pelko, joka pusertaa elämää kokoon.
Kasvatuspsykologiasta puhutaan nykyisin perhekerhon kahvipöydässä, Facebookissa ja iltauutisissa. Se on hyvä. On hyvä, että lapsen sisäisen maailman kasvusta tiedetään yhä enemmän – jotkut menneiden sukupolvien virheet voidaan ehkä nyt välttää. Samalla, kun tieto lisääntyy, kärjistyvät kuitenkin myös asenteet.
Hyvä esimerkki ovat netin keskustelupalstat. Lähes jokaisesta lastenkasvatukseen liittyvästä kysymyksestä löytyy googlettamalla keskustelua, mutta keskusteluja ei välttämättä kannata lukea. Usein asiallisena aloitettu aihe karkaa vertailuksi ja karkeaksi kiistelyksi, jossa puututaan toisten kykyyn olla vanhempia, syyllistetään ja sätitään.
Minkä ikäisenä lapsen voi viedä päivähoitoon?
Pitäisikö vauvan nukkua omassa sängyssään?
Miten kauan vauvaa on hyvä imettää?
Saako lapsen laittaa jäähylle vai ei?
On melkein mahdotonta keksiä kysymystä, josta ei internetissä voisi syntyä riitaa. Lisäksi asiantuntijoidenkin mielipiteet vaihtelevat. Äiti tai isä, joka vilpittömästi yrittää etsiä lapsensa parasta, saattaa mennä hämilleen ristitulessa. Mikä oikein on oikein?
Ideaali ei aina sovi omaan arkeen
Vaikeimpia ovat ehkä tilanteet, joissa tietää, että olisi periaatteessa hyvä tehdä jotenkin toisin, mutta oma elämäntilanne pakottaa tiettyyn ratkaisuun. On ehkä palattava töihin, että saa lainat maksettua. On ehkä lopetettava imetys, koska vauvan allergiaitku ei muulla taitu.
Saara Saulio peräänkuuluttaa terveen maalaisjärjen käyttöä tiedon soveltamisessa omaan arkeen.
– Asioissa ei ole yhtä totuutta, ja virtuaalisissa keskusteluissa tulevat harvoin esiin asioiden kaikki puolet. Tutkimusten ideaalit harvoin sopivat perheiden arkeen, ja eri perheissä joudutaan syystä tai toisesta tekemään ratkaisuja, jotka sotivat ”näin kasvatat täydellisen lapsen” -uutisointia vastaan.
– Tärkeintä on, että vanhemmilla on tunneyhteys lapsen kanssa. Silloin näitä hankaliakin asioita ja ratkaisuja voidaan käsitellä. Tärkeää on myös löytää oma tapansa olla vanhempi. Uskalla olla persoonallinen ja tehdä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä, Saara Saulio kannustaa.
On tärkeää myös löytää oma tapansa olla vanhempi. Uskalla olla persoonallinen ja tehdä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä.
Ehkä vaikeimpia ovat sittenkin tilanteet, joissa tietää, että olisi hyvä tehdä toisin, mutta väsyneen vanhemman pinna kertakaikkiaan katkeaa – taas kerran. Kiivaat sanat karkaavat suusta, ilme puristuu kovaksi, on mentävä toiseen huoneeseen paiskomaan tavaroita ja huutamaan äänettä. Mikä neuvoksi, kun moka on jo tapahtunut?
– Hyvä vanhemmuus on myös sitä, että aikuinen reflektoi omaa käyttäytymistään myöhemmin, jos etukäteen ei jostain syystä pysty. Syyllisyyden nouseminen kertoo siis juurikin hyvästä vanhemmuudesta, Saara Saulio sanoo.
– ”Asioihin voi aina palata” on sanonta, jota itse viljelen ahkerasti. Huudoista ja mokista voi puhua lapsen kanssa ja pyrkiä korjaamaan, jos huomaa toimineensa huonosti. Joka päivä luodaan uutta vanhemmuutta.
Rehellinen keskustelu helpottaa
Entä, kun voimat eivät riitä, väsymyksessä ei näy vastarantaa ja tulvavallit murtuvat? Ja samalla tietää, miten pitäisi tehdä, että olisi hyvä vanhempi? Paine ehkä lisää stressiä entisestään. Voiko silloin vetää muuta johtopäätöstä kuin sen, että pieleen meni – ja alkaa säästää terapiaa varten?
Ehkä voi. Me kaikki todennäköisesti nimittäin olemme samassa veneessä. Eräs tuttu äiti päätti ryhtyä puhumaan vanhemmuuden vaikeista tunteista rehellisesti. Hän sai vastaansa usein valtavan helpottuneen reaktion: No niin meilläkin!
Kuinka paljon helpottaisi, jos vertailua ei tarvitsisi pelätä, voisi puhua avoimesti pelkäämättä syyttelyä, voisi kokea myötätuntoa ja saada vertaistukea? Ehkä jaksaisi uskoa, että väsymyksestä selviää.
Kuinka paljon helpottaisi, jos voisi puhua avoimesti pelkäämättä syyttelyä, kokea myötätuntoa ja saada vertaistukea?
Myös Saara Saulio uskoo vertaistuen voimaan.
– Suosittelen ehdottomasti jakamaan omaa oloa oman puolison kanssa ja hakeutumaan myös livenä toisten äitien ja isien seuraan juttelemaan siitä, millaista oman lapsen kanssa on. Se tuo perspektiiviä ja realiteettia, kun huomaa, että muut painivat samanlaisten asioiden kanssa.
On tärkeää tunnistaa myös ne tilanteet, jolloin tarvitaan vertaistuen lisäksi ammattiapua. Silloin kannattaa tarttua asiaan heti, eikä jäädä odottelemaan parempaa tai huonompaa hetkeä.
– Vastuullinen vanhempi pyrkii järjestämään asiat lapsen kannalta hyvin, oli tilanne ulkoisesti mikä tahansa. Se saattaa tarkoittaa toisten lasten tai toisten aikuisten seuraa, avun hakemista lapselle, joskus jopa lapsen vapaaehtoista sijoitusta muualle, Saara Saulio sanoo.
Jospa kaikki ei olekaan äidistä ja isästä kiinni
Olisi suurta, että hyvän vanhemmuuden paine tulisi ihmisen kokoiseksi. Äidin ja isän on ehdottomasti tehtävä parhaansa. Lapsen tukeminen matkalla ehjäksi omaksi itsekseen on ehkä tärkein aikuisen tehtävistä. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole täydellinen. Kun meistä tuli vanhempia, meistä ei tullut samalla valmiita.
Etsin itse armoa siitä ajatuksesta, että lapset eivät ole vain meidän ihmisten lapsia. He ovat ennen kaikkea Jumalan lapsia, eikä hän uskoakseni niin sanotusti laita kaikkia munia samaan koriin. Kai hän äitien ja isien keskeneräisyyden tietää.
Ehkä riittää, että yrittää vilpittömästi parhaansa. Ehkä armo on sitä, että Jumala taluttaa lapsen elämänmatkan varrelle muitakin syviä ihmissuhteita, jotka rakentavat, rakastavat, korjaavat ja auttavat. Jospa kaikki ei olekaan äidistä tai isästä kiinni. Jospa vanhemman keskeneräisyys ei voikaan tuhota lasta. Jospa Jumala itse tulee lasta vastaan.
Vaikka olisin äideistä paras, en ole kaikkivaltias. En voi kuitenkaan suojella lasta kaikelta elämässä.
Vaikka olisin äideistä paras, en ole kaikkivaltias. En voi kuitenkaan suojella lasta kaikelta elämässä. Loput on joka tapauksessa jätettävä Herran haltuun. Sitä sanotaan luottamukseksi, ja Jumalaa sanotaan hyväksi.
On eräs amerikkalainen sanonta, johon palaan usein. Se menee näin: Behind every great kid is a mom who thinks she is blowing it. Jokaisen upean lapsen taustalla on äiti, joka luulee mokanneensa. Sen varassa on hyvä olla.
