30-vuotias ystäväni päivitteli sitä, että elämästämme on takana jo kolmasosa. Aloin miettiä, mikä oivalluksessa mielestäni mättää. En jotenkin miellä, että olin jo 15-vuotiaana minä. Siinä yläastelaisessa oli jotakin samaa kuin minussa, mutta myös paljon erilaista. En oikeastaan haluaisi myöntää, että se olin minä.
Miksi on niin vaikeaa suhtautua lempeästi ja hyväksyen muistoon teini-ikäisestä itsestään? Onhan aivan luonnollista, että olen puoli elämää sitten ollut keskeneräisempi kuin nyt. Olen vasta etsinyt sitä, kuka oikein olen. Saattaa hyvinkin olla, että nelikymppisenä ajattelen samoin tämänhetkisestä ikävaiheestani.
Päätin käydä tuulta päin ja kohdata 15-vuotiaan itseni. Se oli mahdollista, sillä minulla on tuolta ajalta tallessa valtava kasa päiväkirjoja ja kirjeitä. Otin kesälomaprojektiksi niiden lukemisen. Halusin ottaa selvää, onko minussa ja päiväkirjojen teinissä jotakin samaa. Toivoin, että löytäisin uuden, lempeämmän tavan katsoa omaa historiaani.
Alku oli vaikea. En meinannut kestää omaa kirjoitustyyliäni: häpesin lähes joka sanaa, tiuhaan toistuvista hymiöistä puhumattakaan. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen oli kuin katsoisi tosi-tv:tä: myötähäpeä polttelee poskissa, mutta silti tekee mieli jatkaa. Lukemiseen jää koukkuun, vaikka suurin osa sisällöstä on tavallista tylsää elämää.
Ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että olen ollut hölmö silloin ja olen varmasti monella tavalla nytkin, ja silti kaikesta on selvitty.
Noloihin ja vaikeisiin tilanteisiin heittäytyminen toi vanhat tuntemukset takaisin. Kuumotti lukea, miten typerästi välillä käyttäydyin milloin ketäkin kohtaan. Ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että olen ollut hölmö silloin ja olen varmasti monella tavalla nytkin, ja silti kaikesta on selvitty. Lohtua toi myös sen tajuaminen, että kukaan muu tuskin muistelee enää pahalla silloista äksyilyäni. Parasta yläastekaverianikin vain nauratti kun kerroin hänelle, millaista draamaa kirjeistämme löytyi.
Joku viisas on kirjoittanut, että meissä jokaisessa asuu “sisäinen lapsi”, joka kaipaa huolenpitoa. Sisäistä lasta voi hoitaa suhtautumalla itseensä armollisesti ja pitämällä huolta siitä, etteivät omat tarpeet tule poljetuiksi. Minun sisälläni asuu ilmeisesti myös teini, ja hän sai kesän aikana valtavasti myötätuntoa. Kun luin päiväkirjasta tilitystä siitä, ettei kukaan ymmärrä minua, saatoin lohduttaa 15-vuotiasta itseäni: minä ymmärrän, koska olen joskus ollut sinä ja minussa on edelleen paljon sinua.
Päiväkirjoihin sukellettuani ei enää tehnyt mieli tehdä pesäeroa teiniminään. Aloin suhtautua häneen kuin perheenjäseneen, jonka kanssa voi joskus olla hankalaa, mutta silti on parasta yrittää tulla toimeen – vaikka sitten katsomalla toisen toilailuja vähän sormien välistä.
Oli helpottavaa myös huomata, että moni aikoinaan katastrofaaliselta tuntunut asia näyttää tämän päivän perspektiivistä katsottuna mitättömältä. Moni iso asia on järjestynyt ja ongelmat ratkenneet. Tsemppasin 15-vuotiasta itseäni täältä tulevaisuudesta käsin: ota rennosti, kyllä kaikki järjestyy! Saatoin kuvitella nelikymppisen itseni sanovan samaa nykyhetkessä elävälle minulle.
