Jos joku sanoo tietävänsä totuuden, minulla nousevat helposti karvat pystyyn. Niin käy, vaikka olen kristitty ja uskon Raamatun totuuteen: Jeesus on ainoa tie Jumalan luo. Itsekin siis ajattelen tietäväni tärkeimmän totuuden koko maailmassa.
Mutta niin en ajattele, että tietäisin totuuden kaikesta. Ihmismieli ei voi tavoittaa jumalallisia mysteereitä niiden koko laajuudessa. Voi vain tunnustella ja tutkia sillä näkökyvyllä, joka ihmisellä on.
Siispä jos joku neuvoo toisia niin kuin tietäisi ratkaisut kaikkiin ongelmiin, minulla herää epäluottamus. Lähinnä siihen, eikö se joku tunnista omaa rajallisuuttaan. Näitä “jokuja” on minusta yhtä lailla kristittyjen ja ei-kristittyjen keskuudessa.
Moni varmasti jakaa väsymykseni kaikkitietäviin auktoriteettihahmoihin. On ärsyttävää varsinkin, jos joku neuvoo toisia kuuntelematta heitä tai jos jollakin on helpot vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin. Onko sitten ristiriitaista, että olen omaksunut maailmankuvan, johon kuuluu juurikin yksi oikea totuus?
Se, että on olemassa yksi totuus, on minusta täysin loogista. Vastakkaiset asiat eivät voi olla keskenään samanaikaisesti totta. Esimerkiksi eri maailmanuskontojen totuuskäsitykset ovat sen verran syvästi ristiriidassa keskenään, etteivät ne kaikki voi olla samaan aikaan totta.
Eri maailmanuskontojen totuuskäsitykset ovat niin syvästi ristiriidassa keskenään, etteivät ne kaikki voi olla samaan aikaan totta.
Totuusasioita tutkiessani koen juuri kristillisen ihmiskuvan suojaavan minua. Kristinuskon maailmankuvaan kuuluu ajatus syntisestä ihmisestä – kukaan ihminen ei ole täydellinen tai tunne täydellisesti Jumalaa. Me voimme tuntea Jumalan sanaa laajasti ja tietää paljon totuudesta. Kukaan meistä ei silti sovi täydelliseksi, erehtymättömäksi neuvonantajaksi. Siksi sitä roolia ei saisi antaa kenellekään ihmiselle.
Uskon, että kristityt tuntevat Totuuden. Totuus ei ole vain käsityksiä maailmasta ja siitä, mikä on oikein ja väärin. Totuus on persoona, joka sanoo itsestään ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Totuuden eli Jeesuksen voi siis tuntea tietämättä kuitenkaan kaikkia maailman asioita. Totuuden puolesta voi jopa kuolla, vaikkei itse tiedä koko totuutta.
Tapaninpäivän päähenkilö Stefanos uskalsi tunnustaa uskonsa Jeesukseen silloinkin, kun se tiesi kuolemantuomiota. Hän kuoli ensimmäisenä marttyyrina, ja jäi esikuvaksi jälkipolville: kunpa minäkin uskaltaisin pitää totuudesta kiinni samalla rohkeudella ja lempeydellä kuin Stefanos (Ap.t. 7:59–60).
Totuudesta kiinni pitäminen tarjoaa meille kristityille suuren haasteen. Miten me osaamme hahmottaa itsemme erehtyväisinä Totuuden seuraajina, jotka tunnemme totuutta, muttemme silti sovi päsmäröimään kaikessa muiden yli? Meillä on Jumalan sanan kautta ohjeet moneen asiaan, mutta mitä kauemmaksi kristinuskon ydinaiheista mennään, sitä suurempi määrä tulkintoja totuudesta löytyy.
Sanomani ja uskoni ydin on, että tunnen Jeesuksen, Totuuden, ja voin suositella hänen seuraansa liittymistä kenelle tahansa. Vaikkei minulla ole kaikkea tietoa maailmassa, minä tunnen tahon, jolla se on. Uskon, että hän myös antaa minulle tarpeeksi tietoa totuudesta niin, että saan tietää tarpeeksi tarkasti, mihin uskon.
Samalla saan säilyttää inhimillisyyteni, sisäisen Jumalan lapsen, joka ei tiedä kaikkea. Inhimillinen, tarvittaessa voimakkaasti totuuden puolesta taisteleva lempeä kristitty on aikamoinen esikuva, jota etsiä itsestään.
Stefanosta miettiessä tulee helposti kuvitelleeksi täydellisen uskonsankarin, joka on ollut vakuuttunut ja varma kaikissa toimissaan. Takuuvarmasti hän olikin varma Jeesuksesta, mutta Stefanoksen kohdalla jää historian hämärään, millä tavoin hän oli inhimillinen.
Me ihmiset taidamme jakaantua karkeasti heihin, joilla on taipumus aliarvioida omaa tietämistään sekä heihin, joilla on taipumus yliarvioida sitä. Jeesus on siitä ihana, että häntä saavat seurata sekä arat ja inhimilliset että toisia päsmäröivät besservisserit. Jälkimmäisiä hän kuitenkin joskus nuhtelee hellästi.
