Sunnuntai on viikon pisin päivä. Pitkän siitä tekee se, etteivät velvoitteet ole lyhentämässä sitä. Koko päivän saa nauttia perheen kanssa yhdessäolosta sekä pyhäpäivän rauhallisuudesta. Silloin meillä rikotaan rutiineja eikä aikatauluteta mitään.
Paitsi aikataulutetaan meillä kirkko. Joka toinen sunnuntai suuntaamme Kohtaamispaikkaan. Se on oikeastaan paikkakuntamme ainut mahdollinen kokoontuminen, jonne koen helpoksi mennä erittäin hersyvän ja vilkkaan luontokappaleen kanssa.
Kello on 15.30. Jos lähtisimme nyt, olisimme ajoissa. Seisomme ulkovaatteet päällä ovella ja haalarinlahkeesta leijailee silmiä poltteleva käry. Takaisin pesulle ja pukeutumiskuviot otetaan alusta. Lapsenlahjomiskassissa on keksejä, rusinota sekä juustoa. Saavumme tottuneesti vartin myöhässä. Kukaan ei kiinnitä myöhästymiseemme huomiota. Tunnen olevani kotona.
Tyttäreni menee katselemaan kesken saarnan ikkunalaudan orkideoja. Ihastelen maailman rakkainta lastani kukkapuskia nuuskimassa ja mietin, voisinko enää olla siunatumpi. ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu”.
Kuulen Jumalan karitsan soivan. En muista enää sanoja. Päässäni soi vain piippolanvaari.
Havahdun ajatuksistani. Puuttuu minulta, nimittäin nopeampi reaktiokyky. 1v 10kk ikäinen elohiiri juoksee kirkon etuosaan alttarin taakse kurottelemaan alttariliinaa. Minua hävettää. Juoksen korkokengissä 200 ihmisen katseiden alla noutamassa karkurin ja palautan pieniin sormiin tarttuneet ehtoollispikarit oikeaan paikkaan. Ensi kerralla laitan lenkkarit.
Siirrymme leikkipaikkaan kirkon sivustalle. Lopputilaisuus menee ohi korvien. Kuulen Jumalan karitsan soivan. Ihmiset seisovat. En uskalla laulaa mukana. En muista enää sanoja. Päässäni soi vain piippolanvaari.
Kirkkokahveilta autolle kävelee nelilapsinen perhe pituusjärjestyksessä! Tunnen syvää kunnioitusta. Kirkossa käynnistä on lapsen syntymän myötä tullut perin vauhdikas ja ajoittain väsyttäväkin tapahtuma. Saako äiti sanoa, että kirkossa käynti väsyttää? Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni kirjoittaessani sen muiden nähtäville.
Silti joka kerta menemme mielellämme ja palaamme kotiin väsyneinä, mutta onnellisina. Olemme nähneet muita perheitä, kuunnelleet lahjomispussukan ajan alkupuheita ja saamme kokea kuuluvamme johonkin. Vaikkei mukaan aina ehdi tarttua lapsenkaitsemisen ohella viisaita ajatuksia ja raamatunpaikkoja, ehdin kaiken kiireen ja palapelien keskellä tuntea, mikä ja kuka meidän arkea ja elämää kaitsee. Vaikkakaan ei pituusjärjestyksessä.
Perheille pitäisi saada paremmat ajat kokouksille ja sellaiset järjestelyt että lapsilla on samassa tilassa jotain mielenkiintoista tehtävää. Sanomattakin on selvää, että ei lapsi 4h jaksa istua paikallaan ja leikkiä hiljaa leluilla.