Kuva: Marja Kaarmila

Lapsetonkin tarvitsee lapsia lähelleen

Lapsettoman naisen elämä on kuin miinakentällä kävelemistä. Koskaan ei voi olla varma siitä, missä kohtaa ja milloin maanpinta jalan alla räjähtää aiheuttaen kipua ja tuskaa.

Omiin vuosiini on mahtunut monenlaisia kipeitä tokaisuja ja olettamuksia siitä, miksi lapsia ei tulekaan. 70–80 luvulla pienen kaupungin helluntaiseurakunnassa jokainen katsoi oikeudekseen huomautella aiheesta nuorille pariskunnille. Jotkut arvioivat ääneen, että ehkeivät nuo halunneetkaan saada lapsia, vaan pelkästään nauttia elämästään kaksin.

Muistan yhä kaikki sinänsä hyvää tarkoittaneiden ihmisten kommentit aiheesta, joka oikeastaan kuului vain meille kahdelle. ”Te ette taida tietääkään kuinka vauvoja tehdään?” ”Me varmasti sovimme Jumalankin mielestä niin hyvin yhteen, että olemme aina onnistuneet raskauksissa kun niitä on yritetty.” ”Me aiotaan hankkia kohta kolmas lapsi.”

Asian kipeydestä kertoo sekin, että me alle kolmekymppiset pariskunnat emme edes keskenään kyenneet jakamaan kokemuksiamme. Ehkä jotkut eivät tosiaankaan halunneet vielä lapsia. Minä taas en siihen kyennyt, ja siksi oletukset ja puheet satuttivat pahasti. Niiden haavojen paraneminen vei kohtuuttoman pitkän ajan, ja välttelinkin kaikkia seurakuntia vuosikausia.

Koin itseni monenkertaisesti hylätyksi ja tarpeettomaksi naiseudessani.

Lapsettomuus johti myös lopulta avioeroon, koska silloinen kumppanini olisi lopulta halunnut omia lapsia, enkä minä pystynyt niitä antamaan. Koin itseni monenkertaisesti hylätyksi ja tarpeettomaksi naiseudessani.

Minua satuttaa, ja välillä sapettaa, seurakuntien toiminnan jakautuminen perhetoimintaan ja muuhun toimintaan.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että yhteiskuntamme ja osin myös seurakunnat on rakennettu perheitä ja heidän tarpeitaan vastaaviksi. Minua satuttaa, ja välillä sapettaa, seurakuntien toiminnan jakautuminen perhetoimintaan ja muuhun toimintaan. Viimeksi törmäsin tähän omassa rakkaassa kotiseurakunnassani, kun eräs seurakunnan yhteinen hupijuhlapäivä olikin muutettu lapsiperheiden juhlaksi.

Lapsettomat ihmiset tarvitsevat lasten ja lapsiperheiden lähellä elämistä aivan yhtä välttämättömästi kuin muidenkin seurakuntalaisten lähelläoloa. Olen joltakulta viisaalta oppinut ajatuksen siitä, että lapset ovat yhteisiä. He opettavat meitä aikuisia ymmärtämättä itse sitä, ja uskoisinpa, että meillä lapsettomilla olisi myös annettavaa lapsille ja lapsiperheille.

Emmehän me jaa seurakuntalaisia myöskään varallisuuteen perustuviin kategorioihin – toivottavasti – joten miksi perheellisten tai perheettömien statusta korostetaan? Messuissa jaamme saman tilan, ja saman juhlan, saman leivän ja viinin yhdessä. Miksi emme myös messujen ulkopuolella?

Käyttäisin tässä oman Herramme sanoja: Sallikaa lasten tulla minun tyköni. Niin, tekisi joskus mieli huutaa, myös minun tyköni!

Vaikka haluaisin jo ajatella olevani oman lapsettomuuteni suhteen melko hyvin selviytynyt, yhä huomaan vältteleväni vaikkapa äitienpäivän messuja. Ja tottakai itken joka kerta käydessäni katsomassa vastasyntyneitä vauvoja tai saadessani jonkun ystäväni uuden vauvan syliini. Syliin, joka niin kernaasti olisi ottanut vastaan omiakin vauvoja.

Lapset ovat Jumalan lahja. Näitä elämän kalliita lahjoja annetaan toisille, mutta toisten syli jää tyhjäksi. Kaikkeen emme täällä maan päällä saa vielä vastausta, vaikkakin jotkut pariskunnat voivat olla tietoisia siitä, miksi hedelmöittyminen ei onnistu heidän kohdallaan. Lapsettomuushoidotkaan eivät takaa kaikille onnellista lopputulosta.

Kyllä lapsettomuudesta voi puhua – tyyli on sitten se, jossa voi käyttää aivojen lisäksi myös sydäntä.

Herkin mielin ajattelen niitä pariskuntia, jotka nyt ovat samassa lähtöpisteessä kuin itse olin vuosikymmeniä sitten. Ja toivon, että aikojen kuluessa myös tällaisten ihmisten lähimmäisten kommentit ovat muuttuneet hieman fiksummiksi. Kyllä lapsettomuudesta voi puhua – tyyli on sitten se, jossa voi käyttää aivojen lisäksi myös sydäntä.

Tahdon sanoa teille, lapsiperheelliset: Olkaa rohkeita ystäväpiirissänne sekä seurakunnassanne ja kutsukaa elämäänne mukaan myös perheettömiä ihmisiä ja pariskuntia! Jos uskomme erilaisuuden rikastuttavan, vaikkapa juuri seurakuntiamme, niin myös tämänkaltainen erilaisuus tekee sitä.

Se kenties lähentäisi meitä kaikkia, ja saattaisi opettaa myös lapsille, ettei ystävystyminen vain omankaltaisten ja samantaustaisten ihmisten kanssa ole ainoa tapa elää elämää. Ei ainakaan välttämättä se rikkain tapa.