Minun tieni kohti uskoa

Vuonna 2014 minussa heräsi jano, joka ei ottanut asettuakseen. Aloin etsiä Jumalaa. Haluan jakaa kanssasi otteita päiväkirjastani tuolta ajalta.

4.10.2014. Kävin ensimmäistä kertaa Kohtaamispaikassa. Mieheni kysyi, mikä se sellainen on. Mielestäni se oli intiimi jumalanpalvelus, jossa laulettiin epätyypillisiä, iloisia ylistyslauluja ja kohdattiin muita ihmisiä.

Minä kohtasin Kirsin. Menin hänen luokseen ja pyysin, että hän rukoilisi puolestani. Kerroin, että etsin Jumalaa. Kirsi rukoili puolestani, ja rukoilimme vielä yhdessä johdatusta elämääni.

Vuotta aiemmin tämä ei olisi ollut mahdollista. Olen luonteeltani ylpeä ihminen. Minä tiedän, minä riitän, minä osaan. Minulla on vastaukset valmiina elämän suuriin ja pieniin kysymyksiin. Olen pohtinut asiat halki ja päättänyt, miten maailma kohdallani rullaa.

Miksi tunsin yhä kasvavaa kaipuuta ymmärtää Jumalaa?

Miksi se ei riittänyt? Miksi tunsin yhä kasvavaa kaipuuta ymmärtää Jumalaa? Miksi aloin haluta lähemmäksi häntä, lähemmäksi muita häneen uskovia? Miksi nyt?

Olen pitänyt päiväkirjaa omasta hengellisestä etsinnästäni lokakuusta 2014 lokakuuhun 2015. Toivon, että omasta matkastani kertominen auttaa sinua kulkemaan omaasi ja kenties ymmärtämään ja tukemaan niitä, jotka ovat matkalle lähteneet ilman sinua.

Ateistin angsti

7.12.2014. Unelmoin siitä, että en tuntisi yksinäisyyttä. Unelmoin siitä, etten olisi enää väsynyt. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikaa. Kuuluisin johonkin. Unelmoin siitä, että olisin eheä. Että sydämeni tuntisi iloa.

Kasvoin hyvin tavallisessa kodissa. Vanhempani olivat tapakristittyjä eikä meillä koskaan puhuttu uskosta tai uskonnosta. Kun olin neljän-viiden vanha, vanhempani erosivat. Jälkikäteen tarkasteltuna se oli hetki, jona myrsky tarttui sydämeeni eikä päästänyt sitä otteestaan pitkään, pitkään aikaan.

Olin ateisti. Kielsin totaalisesti kaiken oman järkeni ja käsityskykyni ulkopuolella. Minulle ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä ruumis, tämä loputtoman riittoisa älyni ja ruoskan lailla sivaltava kieleni.

Minulle ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä ruumis, tämä loputtoman riittoisa älyni.

En teininä juurikaan angstaillut vanhemmilleni tai opettajille. Taisin silti angstailla Jumalalle, sillä noin parikymppisenä aloin kokea varovaista avoimuutta ajatukselle, että ehkä jotain saattaisi kuitenkin olla. Jotain muuta kuin minä.

Tuuli yltyi, laineet kasvoivat kasvamistaan ja pieni purteni kävi niin hurjilla aalloilla ja niin syvillä pohjilla, että tunsin välillä hukkuvan itseeni, omaan elämääni. Taustalla vaikuttivat hillitön rakkauden kaipuu, epäonnistunut parisuhde toisensa jälkeen, itsetunto-ongelmat, isäni vakavan sairauden toteaminen ja taloudelliset vaikeudet.

Sitten eräänä päivänä, elon mittarini näyttäessä jo kolmeakymmentä, saapui hän, Mies. Minun kallioni, turvasatamani, jonne pieni purteni viimein ankkuroi itsensä aivan luonnostaan, sen kummemmin ohjaamatta tai käskemättä. Myrsky taittui sydämessä, aallot laantuivat lempeiksi laineiksi ja minä asetuin. Me asetuimme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että minulla on hyvä olla. Kun tuuli ei enää humissut korvissani, minulla oli mahdollisuus kuulla elämän ihania ääniä. Lintujen laulu ja lasten nauru raikasivat. Jostain kaukaa vieno ääni kuiskasi: tule.

Mieltä polttava kysymys

6.10.2014. Mitä tapahtui? En ole juurikaan puhunut asiasta edes lähimmille ystävilleni. Ehkä yksi syy on oma epävarmuuteni. Pelkään. En tunne Jumalaa. En osaa puhua Hänestä. En tiedä, mitä Hän tarkoittaa minun elämässäni.

Minullahan on kaikki hyvin. Miksi minä tarvitsen Häntä? Koska en ymmärrä, olen epävarma.

Minussa heräsi jano, jollaista en ollut ennen tuntenut. Sydämeni oli pakahtua halusta tietää, halusta etsiä ja löytää tietämättä kovin tarkasti, mitä olisin suinkaan voinut olla vailla. Minä etsin.

Istuin tuntikausia koneen äärellä googlettaen asioita, arvoja, moraalia, tapahtumia ja ihmisten todistuksia.

Istuin tuntikausia koneen äärellä googlettaen asioita, arvoja, moraalia, tapahtumia ja ihmisten todistuksia. Etsin sitä jotain kuumeisesti, kunnes pystyin muodostamaan ääneen lausutun kysymyksen ystävälleni: mitä tarkoittaa arjessa olla kristitty?

En osaa sanoa tarkalleen, miksi juuri tuosta muodostui minulle asia, jonka halusin selvittää. Ehkä Jumala tuntui niin vieraalta ja etäiseltä, että tämä kysymyksenasettelu antoi minulle vielä takaportin, jos en vastausta löytäisikään. Kysymykseni kautta löysin tieni Kohtaamispaikkaan, paikalliseen seurakuntayhteisöön, jossa minut otettiin lämpimästi vastaan.

Enkö minä riitä?

6.10.2014. Pelkään, että minut tuomitaan ajatuksistani, tästä äkkiseltään nousseesta halusta olla lähempänä. Hassua sinänsä, sillä en ole pelännyt aikaisemminkaan tulevani tuomituksi ajatuksistani ystävieni silmissä. Mutta tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen.

Mies puhui siitä, että hän on pohtinut, mitä mahdollinen uskoon tulemiseni vaikuttaisi meidän elämäämme. Ehkä hänkin jollain tasolla pelkää tulevansa tuomituksi, että minä kokisin oikeudekseni arvostella hänen valintojaan.

En pelännyt tulla uskoon. En pelännyt Jumalaa. Pelkäsin ihmisten, läheisteni ja ystävieni, reaktioita. Mitä he sanoisivat, pitäisivätkö he minua hulluna? Pelkoni myötä vaikenin elämäni merkittävämmästä asiasta.

Vasta hiljattain olen löytänyt rohkeutta kertoa asiasta ja hyvän ystäväni lämmin reaktio yllätti minut. Minä tiesin, se on kirjoitettu sinuun ja olemukseesi, hän kertoi.

Mieheni on täytynyt olla kauhuissaan, kun aloin etsiä Jumalaa.

Mieheni on täytynyt olla kauhuissaan, kun aloin etsiä Jumalaa. Hän ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta näin hänen silmissään kysymyksen: miksi hän ei riitä?

Koskaan ei ole ollut kysymys siitä, riittäisikö hän, vaan siitä, riitänkö minä. Olen ollut itselleni ja muille ankara tuomari. Kerta toisensa jälkeen olen vaatinut itseltäni kohtuuttomia asioita ja moittinut sen jälkeen itseäni, kun en ole tavoitteitani saavuttanut.

Löydettyäni tien Jumalan luokse löysin myös armon, vapautuksen omasta itsestäni ja tarpeesta kontrolloida. Löysin rakkauden.

6.10.2014. Parin kristillisen kokoontumisen jälkeen ajatukseni on tämä: Jumala on rakkaus. Minun ei tarvitse pelätä. Eikä läheisteni tarvitse pelätä. Ei ole minun tehtäväni tuomita (mutta ei heidänkään).

Kristillistä ei ole sulkea toisin ajattelevia ulkopuolelle, vaan ottaa heidät lähelle. Minusta tuntuu, että juuri niin on minulle tapahtunut. Halusta ymmärtää syntyy paljon hyvää, ei halusta tuomita.  

Sydämen jää suli hiljalleen

19.10.2014. Jumalainen ilmestys ei aina ole suihkuvia tulivuoria tai halkeavia vesiä. Se ei ole murtuvia vuoria eikä aurinkoja, jotka katoavat silmänräpäyksessä suuren, käsittämättömän varjon taakse. Se on niitä hetkiä, kun rationaalinen minä on hetken hiljaa ja sielu malttaa kuunnella johdatusta. Jumala johdattaa, vilvoittavien vetten äärelle, juomaan ikuisen elämän lähteestä. Niinkö siinä käy?

Minusta tuntuu, etten lainkaan pysy nykymaailman hektisyydessä mukana, vaan tuumaan vielä silloinkin, kun muut ovat menneet menojaan. Pysähdyn, tarkkailen ja tunnustelen, mitä mieltä olen asioista. Myös uskoon tuleminen tapahtui minulla hiljalleen, askel ja ajatus kerrallaan.

Eräässä Kohtaamispaikan kokoontumisessa seurakuntamme pappi kertoi, miten eri ihmiset kokevat uskoon tulemisen. Hän vertasi sitä jäiden lähtemiseen. Toisille uskoon tuleminen tapahtuu yhtenä rykäyksenä, kun tuuli eräänä päivänä puhaltaa jäät vauhdilla pois lähestyvän kevään edeltä. Toiset taas huomaavat jään sulavan hitaasti, eivätkä oikeastaan voi sanoa tarkalleen sitä hetkeä, jona jäät hävisivät.

Toisille uskoon tuleminen tapahtuu yhtenä rykäyksenä, toiset taas huomaavat jään sulavan hitaasti.

Tajusin siinä hetkessä, että kuulun ehdottomasti tähän jälkimmäiseen joukkoon. Ymmärsin myös, että Jumalan oli täytynyt johdattaa minua todella kauan tähän hetkeen, tähän kokoontumiseen, näiden ihmisten luokse. Ajatus näin kärsivällisestä, huolella valmistellusta työstä kosketti minua syvästi.

Jäiden lähtemisen vertauksen myötä havahduin siihen, että Jumala tekee työtään ihan meidän jokaisen kanssa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Vertaus oli mielestäni oikein osuva myös siksi, että minusta alkoi tuntua sydämeni napajään ja kylmyyden alkavan pikkuhiljaa hellittää.

Nyt lähes kolme vuotta myöhemmin pystyn sanomaan, että minä todella rakastan Jumalaa. Uskosta olen löytänyt itselleni kiinnekohdan, niin kutsutusti balanserin siihen, kun maailma ympärilläni heittelehtii. Olen löytänyt elämääni sisältöä, iloa, tasapainoa ja rakkautta. Ennen kaikkea, olen löytänyt Hänet, joka on minulle armollinen silloinkin, kun en itse ole.

1 Comment

  • Hyvin kirjoitettu! Tästä kohdasta erityisesti tykkään: ”Jäiden lähtemisen vertauksen myötä havahduin siihen, että Jumala tekee työtään ihan meidän jokaisen kanssa hyvin henkilökohtaisella tasolla. ”

Comments are closed.